En ollut pitkään aikaan onnellinen. Tiesin, että jotain puuttui. Sinä et ollut sama ihminen. Se säihke, joka sinulla oli silmissäsi, kun puhuimme, oli kadonnut.
En voinut olla huomaamatta sitä, sinä muutuit ja niin muuttuivat myös tunteesi. Et ollut tarpeeksi mies kertoaksesi minulle, ettet enää rakastanut minua.
Sinusta tuli niin kylmä. En enää tunnistanut sinua. Joskus minusta tuntui, että tapailin täysin tuntematonta ihmistä. Tiesin, että minun oli aika lähteä.
En voinut. En pystynyt päästämään sinua menemään, vaikka syvällä sisimmässäni tiesin, että oli aika tehdä niin.
Aina kun halusin tehdä sen, sydämeni lakkasi lyömästä, aivan kuin se olisi yrittänyt sanoa, ettei se ollut vielä valmis.
En voinut toimia sydäntäni vastaan. Tiesin, kuinka paljon rakkautta se oli kantanut sinua kohtaan kaikki nämä vuodet.
Kuka sitä voisi syyttää, se ei tiennyt, että sinä murtaisit sen miljooniin palasiin.
Minä olen syyllinen. Olin niin naiivi, kun luotin sinuun ja annoin sinulle koko sydämeni. Sinä pidit sydäntäni käsissäsi. Tavallaan annoin sinun rikkoa sen.
Olen niin pahoillani siitä. Minun olisi pitänyt päästää sinut menemään heti, kun tajusin, ettet rakasta minua samalla tavalla. Ennen kuin särjit sydämeni.
Nyt tuo ‘anteeksi’ ei merkitse mitään, koska kipu on täällä. Se on yhä täällä, se sattuu yhä kuin ensimmäisenä päivänä, enkä tiedä milloin se lakkaa sattumasta.
Rehellisesti sanottuna, joskus pelkään, ettei se lopu koskaan. Joskus olen huolissani tulevaisuudestani, koska mitä jos en koskaan kerää rohkeutta jatkaa eteenpäin?
Joskus minulla on näitä synkkiä ajatuksia, jotka todella pelottavat minua.
Aivan kuten ajatus sinun menettämisestäsi pelotti minua kerran. Ajattelin, etten selviäisi hengissä, jos menettäisin sinut.
Mutta minä selviydyin. Ja tiedän, että jonain päivänä jatkan eteenpäin ja jätän sinut menneisyyteen. Tarvitsen vain aikaa. Aikaa surra. Aikaa parantua. Aikaa antaa anteeksi. Aikaa unohtaa…
Voi, unohtaa. Luota minuun, muuta en halua juuri nyt. Haluan unohtaa kaiken. Haluan unohtaa sinut, suloiset kasvosi ja kaikki ne hyvät asiat, joita teit minulle, koska ne saavat minut kaipaamaan sinua.
Nuo asiat aiheuttavat minulle vielä suurempaa tuskaa.
Haluan unohtaa kaikki ne kerrat, kun sanoit, että rakastaisit minua loppuelämäsi ja että mikään ei voisi erottaa meitä koskaan. Nuo sanat ovat juurtuneet sydämeeni.
Ja mikä tärkeintä, haluan unohtaa, miltä minusta nyt tuntuu. Kaiken tämän tuskan ja vihan.
Tämän pettymyksen ja turhautumisen. Haluan unohtaa kaiken, mikä estää minua jatkamasta eteenpäin.
Luulin todella, että meidän oli tarkoitus kestää ikuisesti. Nyt minun on vaikea hyväksyä sitä, että suhteemme päättyi. On vaikea hyväksyä, ettet ole enää osa elämääni.
Odotin liian kauan jonkinlaista merkkiä sinulta. Jotain, joka kertoisi minulle, että olin väärässä ja että rakastat minua yhä kuten ennenkin.
Toivoin todella, että olin vainoharhainen ja että se menisi ohi ja olisimme taas onnellisia kuten ennenkin. Että olisimme hullun rakastuneita, kuten alussa.
Se oli minun virheeni. Minun olisi pitänyt kuunnella sisäistä ääntäni. Se sanoi minulle, että oli aika päästää sinut menemään.
Helvetti, se huusi, että minun piti pelastaa itseni ja ainoa tapa tehdä se oli päästää sinut menemään.
Sen tosiasian lykkääminen, että minun piti päästää sinut menemään, ei muuttanut mitään. Itse asiassa se tuotti minulle jopa suurempaa tuskaa.
Uskoin, että rakkaus on ainoa tärkeä asia elämässä. Mutta se ei ole. Itsekunnioitus on myös tärkeää.
Eikä mikään rakkaus ole koskaan sen arvoista, että sen vuoksi kannattaisi uhrata ihmisarvonsa.
Päätökseni päästää sinut vihdoin menemään oli elämän mullistava. Myönnän, että se oli tuskallista ja että se sattuu vieläkin, mutta opettelen hiljalleen löytämään lohtua omasta tuskastani.
Opettelen hitaasti jatkamaan elämääni ilman sinun rakkauttasi.