Mitä helvettiä tapahtui? Minusta tuntui, että yhtenä päivänä meillä oli kaikki hyvin ja seuraavana hän oli eksyksissä ja peloissaan. Hän sanoi, että kaikki tapahtui liian nopeasti ja että se oli vain ylivoimaista.
Hän sanoi olevansa eksyksissä. Hän oli menettänyt käsityksen siitä, kuka hän oli ja mitä hän halusi. Hän kysyi minulta, voisinko antaa hänelle aikaa selvittää, mitä se oli.
Sanoin antavani hänelle kaiken tarvitsemansa ajan, mutta kaikki sisälläni huusi EI. En halunnut meidän olevan erossa.
En tarvinnut aikaa. Tiesin, mitä halusin, hän oli se, mitä halusin, eikä minulla ollut siitä mitään epäilystä. Mutta mitä minun olisi pitänyt tehdä? Pakottaa hänet jäämään? Se ei ollut vaihtoehto.
Olisin tehnyt mitä tahansa hänen vuokseen, olisin liikuttanut vuoria tehdäkseni hänet onnelliseksi, olisin ollut valmis tekemään kompromisseja, mutta ainoa asia, jota en koskaan tekisi, oli anella häntä jäämään, jos hän haluaisi lähteä.
Ja vaikka hänen toiveensa särkivät sydämeni, minulla ei ollut muuta vaihtoehtoa kuin toteuttaa ne.
En voinut fyysisesti pysäyttää häntä, en voinut juosta hänen peräänsä huutaen, kuinka hieno olin, kuinka hyvin meillä oli yhdessä, kuinka monta upeaa asiaa oli vielä edessä. En voinut, koska siinä ei ollut mitään järkeä; hänen piti jo tietää se.
Ja jos hän ei tuntenut samoin kuin minä, mitä muuta vaihtoehtoa minulla oli kuin antaa hänen olla ja toivoa syvällä sisimmässäni, että poissaoloni todella saisi hänen sydämensä kaipaamaan. Minä toivoin. Mutta jotenkin valmistauduin pahimpaan.
Yritin suhtautua rationaalisesti kaikkeen kipuun, joka virtasi lävitseni. Tiesin, että asiat saattoivat mennä miten tahansa, että hän ei ehkä koskaan palaisi ja että saattaisin menettää hänet lopullisesti.
Halusin taistella puolestamme. Halusin soittaa hänelle. Halusin lähettää tekstiviestin. Halusin mennä koputtamaan hänen ovelleen keskellä yötä ja huutaa hänelle, että hän oli niin typerä ja sydämetön, että antoi minun mennä.
Halusin, että hän halaisi minua, suutelisi minua, rauhoittaisi minua ja kertoisi, ettei hän lähde minnekään, että hän on täällä jäädäkseen. Halusin tehdä sen enemmän kuin mitään muuta, mutta päätin olla itseäni vahvempi.
Muistin kaikki tosielämän esimerkit ystäviltäni, jotka olivat olleet samanlaisissa tilanteissa. He jahtasivat kumppaneitaan kuin elämässä ei olisi ollut mitään muuta. He lähettivät tekstiviestejä.
He tekstasivat silloinkin, kun heidän tekstiviestinsä jätettiin huomiotta. He soittivat, kunnes eivät nähneet enää mitään järkeä tai kunnes ärsyttivät heitä.
He tekivät periaatteessa kaiken, mitä keksivät pitääkseen kumppaninsa elämässään vähän pidempään, mutta se veti heidät vielä kauemmas toisistaan, eikä paluuta ollut.
Ajattelin, että valitsinpa minkä tahansa tavan tahansa, minulla oli sama riski menettää hänet. Kaipaisiko hän minua, jos jättäisin hänet yksin? Tajuaisiko hän, että hän rakasti minua?
En todellakaan osannut vastata siihen. Mutta valitsin sen tien. Päätin kunnioittaa hänen toiveitaan ja katsoa, mitä tapahtuu.
Minusta tuntui, että jos ei muuta, niin ainakin saisin säilyttää arvokkuuteni, jos asiat eivät sujuisi toivomallani tavalla. Päätin käyttäytyä kuin olisimme eronneet ja etten oikeastaan voinut tehdä mitään.
Olin niin surullinen, ettei sitä voi sanoin kuvailla, mutta tiesin, ettei ollut muuta keinoa. Minun oli surtava menetettyä rakkauttani. Minun oli saatava elämäni takaisin raiteilleen ja nähtävä, kuka olin ilman häntä, kuka olin, kun hän puuttui elämästäni.
Joten tein juuri niin. Aloin rakentaa uudelleen itseäni, elämääni ja unelmiani. Toki se oli kaikkea muuta kuin helppoa. Minulla oli ylä- ja alamäkiä.
Minulla oli päiviä, jolloin makasin sängyssä hereillä enkä saanut häntä mielestäni. Oli päiviä, jolloin nukahdin heti, kun pääni kosketti tyynyä.
Minulla oli päiviä, jolloin en pystynyt liikkumaan. Minulla oli päiviä, jolloin valloitin maailman. Mutta se kaikki on osa prosessia, joka on elämää.
Kun olin vihdoin päässyt eteenpäin ja lakannut jahtaamasta häntä, kun olin tehnyt rauhan sen kanssa, että olimme osa menneisyyttä, tapahtui järkyttävä asia…
Hän alkoi jahdata minua. Hän tajusi, että hän oli vain sekoillut. Että hän oli vain pelästynyt. Mutta siinä vaiheessa minä olin se, joka ei tiennyt mitä sanoa.
Minä olin se, jonka sydän oli murtunut miljooniin pieniin palasiin. Minä olin se, jonka oli pitänyt liimata kaikki palaset takaisin yhteen. Olin myös se, joka rakasti häntä edelleen jokaisesta rikkinäisestä palasesta huolimatta.
Siksi sen jälkeen, kun hän oli jonkin aikaa ollut sinnikäs ja taistellut saadakseen minut takaisin, annoin hänelle vielä yhden mahdollisuuden. Tähän päivään mennessä en ole katunut sitä enkä toivottavasti koskaan kadu.