Lopetin parisuhteeni yhtenä päivänä. Parisuhteen, jossa en ollut onnellinen, mutta silti se kesti vuosia.
Joten nyt, milloin tahansa tapaan ihmisiä, jotka ovat tunteneet minut jo kauan, kysyvät minulta, miksi minulta kesti niin kauan lähteä ja tässä on vastaukseni.
Minulta kesti niin kauan lähteä, koska rakastin häntä. Rakastin tapaa, jolla hän nukahti rauhallisena viereeni ja tapaa, jolla hän halasi minua ja veti minut lähemmäksi sydäntään.
Rakastin häntä ja hänen ääntään, hänen kauniita silmiään ja sitä, miltä hänen kasvonsa tuntui, kun hän ei ollut ajanut partaansa muutamaan päivään.
Minulta kesti niin kauan lähteä, koska olin sokaistunut siitä rakkaudesta. Minä olin omista tunteistani sokea enkä nähnyt oikeaa häntä.
En nähnyt, miten hän katseli muita naisia, ignoorasin sen faktan, että hän viestitteli jollekin, hymyili jatkuvasti ja minä ignoorasin sen faktan, että hän ei tullut kotiin siihen aikaan, kun hän sanoi tulevansa.
Minulta kesti niin kauan lähteä, koska en kuunnellut. En kuunnellut ystäviäni, en kuunnellut perhettäni ja mikä satuttaa minua eniten, etten kuunnellut itseäni.
Sanoin itselleni enemmän kuin tarpeeksi, ettei hän ollut se oikea minulle ja että minun tulisi siirtyä eteenpäin, silloin minun olisi pitänyt lähteä.
Sanoin itselleni, että hän ei rakastanut minua siten, kuin minä rakastin häntä ja että hän ei pystyisi pysymään rinnallani, vaikka kuinka paljon yritin.
Minulta kesti niin kauan lähteä, koska ajattelin, että kaikki muuttuisi paremmaksi. Yhdessä kohtaa aloin nähdä tavan, jolla hän vältteli keskusteluja ja tavan, jolla hän sai tunteeni näyttämään hyödyttömiltä.
Hän lyttäsi ajatukseni koko ajan, mutta ajattelin kaiken muuttuvan vielä paremmaksi Tämä ei ollut se mies, johon rakastuin ja tämä ei ollut se mies, jonka kanssa aloitin parisuhteen, joten ajattelin, että se oli vain vaihe, joka menisi ohi.
Minulta kesti niin kauan lähteä, koska minun piti keksiä oikea tapa tehdä se. Kyllä, päädyin pisteeseen, missä tajusin, että minun tulee lähteä, koska hän ei enää tehnyt minua onnelliseksi.
Hän ignoorasi viestini, yöpyi kaverillaan useammin eikä rakkaus enää loistanut hänen silmissään. NE olivat tyhjät, kun ne katsoivat minua.
Ajattelin sitä, miten minun tulisi jättää hänet, miten voisin olla varma, etten satuttaisi häntä ja sitä, miksen edes välittänyt, satuttaisinko häntä vai en.
Joten vain lähdin pois.
Minä vain lähdin, vaikka se ei ollut helppoa ja päädyin valtavaan riitaan siitä, miksi olin lähdössä. Hän kertoi minulle, että olin epäkiitollinen hänen yrityksistään, hän kertoi minulle, etten ollut hänen arvoisensa kuitenkaan ja etten edes ansainnut hänen seuraansa.
Sanoisitko jotain sellaista ihmiselle, jota rakastat? Reagoisitko näin? Minä yksinkertaisesti halusin omaa onneani ja hänen. Jos parisuhde ei tehnyt meistä kummastakaan onnellista, miksi olisin jäänyt?
Kun jätin hänet, näin kaiken vihdoin selvästi. Näin henkisen hyväksikäytön, tavan, millä hän lyttäsi minut aina kun avasin suuni, tavan, jolla hän syyllisti minut kyyneliin.
Näin kaiken ja olin vihdoin valmis ymmärtämään, mitä olin käynyt läpi. Hän manipuloi minua ajattelemaan, etten voinut saada häntä parempaa miestä, koska en ansainnut ketään parempaa.
Kuinka säälittävä minä olenkaan, eikö vain? Tuo mies, se sama mies, joka makasi muiden naisten kanssa ajatellen, että siitä minulle valehteleminen ei koskaan tulisi minulle ilmi, sanoi minulle, etten ansainnut häntä.
En ansainnutkaan. Olen enemmän kuin varma, ettei kukaan nainen koskaan ansaitse hänenlaistaan miestä.
Hän ei ansainnut minua ja hän ei ansainnut minun kärsivällisyyttäni. Joten nyt olen vihdoin valmis sanomaan, että minä lähdin.
Minä lähdin enkä koskaan katso taakseni. Olen vihdoin vapaa hänen ahneudestaan ja pystyn näkemään, mitä se kaikki oli – vain suuri valhe, josta en kyennyt pakenemaan.
Se vei minulta kauan, ennen kuin jätin hänet. Mutta parempi myöhään kuin ei milloinkaan, eikö vain?