Minä oikeasti ajattelin aiemmin, että kun se on ohi, ei ole paluuta takaisin. Se on siinä.
Parisuhteen loppu, jonkun ihmisen olemassa oleminen minun elämässäni. Mutta kohtalolla oli toinen suunnitelma.
Minä pyörittelin silmiäni joka kerta, kun joku sanoi jotain tämän suuntaista, ”jos sen on tarkoitus, te olette yhdessä jälleen.” Minä ajattelin sen olevan myytti.
Minä ajattelin, että se on vain jotain, mitä ihmiset sanovat lohduttaakseen sinua. Kunnes se tapahtui minulle.
En tiedä, miksi sen piti tapahtua tällä tavoin. Vaikeamman kautta.
Oliko kaiken sen sotkun ja kamalan sydänsurun oikeasti tarpeen tapahtua, jotta sydämeni on jälleen kokonainen ja sykkii?
Se näyttää siltä, että sen piti mennä näin. Minä en vieläkään oikeasti ymmärrä, että miksi.
Minä aina tiesin, että hän on jotain muuta. Joku toinen. Joku minun. En oikein osaa kuvailla tuota tunnetta.
Se on jotain, mitä aina odotin, mutta mitä en tiennyt olevan olemassa.
Surullista, että en ole koskaan aiemmin ollut yhtä varma tunteistani, kuin sinä päivänä kun hän lähti.
Tuska, jonka tunsin sen jälkeen, oli jotain sellaista, mitä en ollut koskaan tuntenut aiemmin.
Tunsin, että tukehdun kyyneleisiin. Ajattelin, ettei ne koskaan lopu. On niin vaikea tuntea niin paljon rakkautta yhtenä hetkenä ja seuraavana hetkenä se kaikki viedään sinulta pois.
Ajattelin, etten koskaan toivu. Minä en ollut koskaan elämässäni ollut niin negatiivinen, mutta rakkauden menettäminen tällä tavalla muuttaa sinua enemmän kuin mikään muu elämässä.
Kaikesta huolimatta en koskaan vihannut häntä. En pystynyt.
Syytin häntä itsekkyydestä, siitä, että hän pelkäsi omia tunteitaan, epäkypsyydestä, siitä, ettei hän kunnioittanut minua jne… Niin monesta asiasta.
Mutta vieläkin pidin hänet rukouksissani joka ikinen ilta. Se oli tapa, jonka olin muodostanut, enkä pystynyt ravistelemaan siitä irti.
Halusin hänen olevan turvassa, halusin hänen olevan onnellinen, vaikka hän ei ollut minun.
Minä ajattelin, että osa hänestä pysyi luonani. Vaikka olimme vuosia erossa, vaikka ajattelin oikeasti olevani päässyt hänestä yli ja saanut oman elämäni takaisin, hän oli aina mieleni pohjalla.
Minä oikeasti uskoin, että hän ei ollut sydämessäni, ei ainakaan enää.
Ajattelin, että ne olivat vain muistoja siitä, mitä kerran oli ja mitä olisi voinut olla.
Että hän sen vuoksi tuli välillä ajatuksiini.
Kunnes hänen nimensä ilmestyi puhelimeeni.
Käteni tärisivät. Polviani heikotti ja tunsin, että pyörryn. En tiennyt, pitäisikö minun vastata vai ei. Minä epäröin hetken. Mutta minä luovutin.
Vain hänen äänensä toi takaisin kaikki ne tunteet, jotka luulin kuolleen.
Hän aneli minua juttelemaan hänen kanssaan. Minä en saanut suustani ulos sanaakaan, olin halvaantunut.
Kun tulin järkiini, hän kysyi, voisinko tavata hänet enkä pystynyt vastaamaan ei. Halusin nähdä hänet, se oli vahvempaa kuin minä.
Jonkin ajan kuluttua annoin hänelle uuden tilaisuuden. Annoin rakkaudellemme uuden tilaisuuden. Minä annoin hänelle anteeksi.
Vaikka otin ison riski. Vaikka kaikki sanoivat, ettei minun tulisi. Luotin vaistooni ja menin sen mukana.
Koska kaikesta tapahtuneesta huolimatta rakkaus ei ollut haihtunut pois, se oli vieläkin siinä.
Se oli vielä hyvinkin paljon elossa. Mikä oli erilaista tällä kertaa, oli se, että hänen rakkautensa oli kypsynyt.
Hän tiesi, mitä hän halusi. Hän tiesi, että hänen tulisi nähdä vaivaa ansaitakseen luottamukseni taas. hän tiesi, että haluan täyden sitoutumisen ja hän oli valmis siihen.
Häntä ei enää pelottanut. Hän oli siinä tehdäkseen vääristä oikean. Hän oli siinä suudellakseen arpiani. Hän oli siinä pysyäkseen.
Me tutustumme toisiimme kokonaan uudestaan jatkuvasti. Hän ei ole ainoa, joka on muuttunut.
Kaikki se, mitä olen käynyt läpi, muokkasi minusta ihmisen, jolla on rajat, ihmisen, joka vaatii kunnioitusta.
Katsos, rakkaudessa ei ole olemassa selkeitä sääntöjä, mutta yksi asia on totta.
Kun rakkaus on aitoa, kun kaksi ihmistä on tarkoitettu yhteen, he löytävät tiensä takaisin.
Ja vaikka tarinamme ei ollut helppo, tekisin sen kaiken uudelleen. Se on sen arvoista kaiken sen vuoksi, mitä meillä on nyt.