Kun mietin elämääni taaksepäin, minun täytyy myöntää tehneeni monia typeriä asioita. Olen tehnyt lukemattomia vääriä valintoja ja tehnyt joitain kamalia päätöksiä.
Totta puhuakseni olen tehnyt monet näistä päätöksistä ja valinnoista sen vuoksi, että olen seurannut sydämeni ääntä. En voi sanoa katuvani niistä jokaista, vaikka jotkin niistä osoittautuivat minulle vääriksi.
Mutta on jotain, jota kadun tehneeni elämässäni ja se liittyy mieheen, jota rakastin eniten.
Älä ymmärrä minua väärin – en kadu rakastaneeni tätä miestä, vaikka minun todennäköisesti pitäisi. Mutta olen aina tiennyt, että et voi hallita sitä, ketä sinä rakastat, vaikka tuo ihminen ei ansaitsisi sinua.
En kadu rakastaneeni häntä, vaikkei hän koskaan rakastanut minua takaisin; ainakaan ei sillä tavalla, kuin hänen olisi pitänyt. Koska samalla tavalla en pystynyt pakottamaan itseäni lopettamaan rakastamasta häntä, hän ei pystynyt pakottaa itseään rakastamaan minua.
En kadu sitä, että annoin hänelle sydämeni, vaikka hän satutti minua. Se oli jotain, mitä halusin sillä hetkellä tehdä ja tavallaan hänen rakastamisensa oli kauneinta, mitä olen koskaan kokenut kaikesta siitä tuskasta huolimatta.
Ainoa asia, mitä kadun tehneeni on se, kun jahtasin miestä, joka ei selvästikään halunnut olla minun. Jahtasin miestä, joka ei ansainnut minua ja menetin kaiken ylpeyteni ja arvokkuuteni hänen vuokseen.
Kadun sitä, että väheksyin omaa arvoani jahdatessani tätä miestä.
Ei ole niin, etteikö tämä mies halunnut olla missään tekemisissä kanssasi. Ei, hän halusi olla kanssani, mutta hänen omin ehdoin.
Nyt tiedän, että koko se aika kun olimme yhdessä, me olimme jonkinlaisessa melkein-parisuhteessa.
Oikeastaan minä olin parisuhteessa hänen kanssaan sillä välin, kun hän vietti sinkku-miehen elämää.
Minä olin sitoutunut häneen, vaikkei hän koskaan sitä oikeastaan pyytänyt, sillä välin hän ei ollut koskaan valmis tekemään samaa minun suuntaani.
Asetin aina hänet ensimmäiseksi, sillä välin hän ei harkinnut minun laittamistani hänen prioriteetti-listansa kärkipäähän ja aina kohteli minua yhtenä vaihtoehtonaan.
Rakastin häntä enemmän kuin itseäni, sillä välin kun ainoa ihminen, jota hän rakasti, oli hän itse.
Pahinta on se, että tiesin tämän koko ajan, vaikken halunnut sitä myöntää. Pahinta on se, että minä tietoisesti menin tämän miehen perässä, vaikka syvällä sisimmässäni tiesin, ettei hän koskaan antaisi minulle sitä, mitä minä ansaitsen.
Kaikesta huolimatta, minä vain halusin tämän miehen itselleni ja se oli ainoa tavoitteeni elämässäni.
Olin valmis kirjaimellisesti tekemään kaiken saadakseni hänet sitoutumaan minuun.
Vuosia anelin hänen rakkauttaan ja huomiotaan. Anelin häntä olemaan kanssani millä hinnalla tahansa.
Mutta mikään näistä ei toiminut. Kaikki yritykseni olivat turhia ja hän jatkoi minun torjumista.
Enkä ymmärtänyt, miksi hän teki niin.
Oliko ongelma minussa? Enkö ollut hänelle tarpeeksi hyvä? Mitä minä tein väärin? Ja mitä minä olisin voinut tehdä toisin?
Oliko hän henkisesti hajalla? Pelkäsikö hän antaa itsensä täysin minulle?
Mutta sitten se iski minuun. Tämä mies ei halunnut olla minun yhdestä yksinkertaisesta syystä: hän ei pystynyt rakastamaan minua tarpeeksi. Enkä minä pystynyt tekemään mitään muuttaakseni sitä.
Annan hänelle sen anteeksi.
Annan hänelle anteeksi jopa sen, että hän johdatteli minua eikä lähtenyt luotani pysyvästi, vaikka hän tiesi, että sillä tavoin hän saisi minut ulos surkeudestani. Lopulta minä olin se, joka sallin hänen kohdella minua tällä tavalla. Minä olin se, joka jatkoin hänen repimistään takaisin elämääni, vaikka hän jätti minut.
Mutta en voi antaa itselleni anteeksi yhtä asiaa.
Vaikka niin paljon haluaisinkin, en voi antaa itselleni anteeksi sitä, että jahtasin jotain, joka ei halunnut olla minun. En voi antaa itselleni anteeksi sitä, että laitoin itseni läpikäymään niin paljon nöyryytystä ja sitä, etten hyväksynyt totuutta, ettei hän ollut rakkauteni arvoinen.