Yksi pahimmista asioista, joita voit kokea romantiikan ja rakkauden saralla on se, että välität jostain sellaisesta, joka ei välitä sinusta.
Minun tulisi tietää, koska olen kokenut sen.
Kun tapasin tämän miehen, hän teki selväksi, ettei hän ole henkisesti tavoitettavissa. En voi sanoa, etteikö hän olisi ollut minulle rehellinen.
Mutta jotenkin, vaikka minun olisi pitänyt juosta karkuun heti kuultuani nuo sanat, se houkutteli minua entistä enemmän.
Hölmö minä kuvittelin, että minä olisin se tyttö, joka muuttaisi hänen näkökulmansa rakkaudesta ja seurustelusta. Ajattelin, että minä olisin se, joka saisi hänet vakuuttumaan ja alkamaan uskomaan rakkauteen ja että minun rakkauteni muuttaisi hänen näkökantaansa.
Aloin ajatella tätä miestä jonkinlaisena haasteena. Ajattelin olevani se, joka pelastaa hänet ja avaa hänen sydämensä rakkaudelle.
Minun täytyy myöntää, etten ottanut tämän miehen sanoja tai tekoja vakavasti – minä oletin, että hän vain esittää vaikeasti tavoiteltavaa ja että minä tarvitsisin vain enemmän aikaa hänen avautua minulle ja päästää minut hänen elämäänsä.
Joten jätin huomioimatta kaikki varoitusmerkit ja vatoitukset, joita häneltä sain.
Sen sijaan minä yritin kovasti löytää pieniä vihjeitä hänen olemattomasta rakkaudestaan minua kohtaan. Minä analysoin hänen jokaista liikettään ja jokaista katsettaan, yrittäen löytää murusia hänen huomiostaan ja jostain, josta voisin pitää kiinni. Joka kerta kun katosin hänen silmiään, yritin löytää jonkinlaista loistoa niistä, vinkkiä tai merkkiä, joka kertoisi minulle tämän miehen rakastavan minua.
Jotenkin menetin kaiken itsekunnioitukseni ja ylpeyteni. Minulla ei ollut ongelmaa siinä, että kirjaimellisesti anelin tämän miehen rakkautta ja huomiota.
Eikä minulla ollut ongelmaa valehdella itselleni.
Joka kerta, kun tämä mies soitti minulle humalassa keskellä yötä, erehdyin pitämään sitä rakkaudeksi.
Joka kerta, kun hän vahingossa kosketti minua, minä löysin tuosta kosketuksesta intohimoa, vaikka sitä ei oikeasti ollut.
Kyllä, minulta vei pitkään ennen kuin hyväksyin, että tämä mies ei rakasta minua ja että hän ei tulisi koskaan rakastamaan minua.
Mutta lopulta hyväksyin sen. Me vietimme vuosia tällaisessa parisuhteessa ennen kuin lopulta ymmärsin joitain asioita.
Oikeastaan vietin vuosia olemalla hänen minun mielessäni, sillä välin kun hän eli elämäänsä kuin en olisi ollut olemassakaan.
Ja kun lopulta ymmärsin, ettei hän koskaan olisi minun, tämä totuus iski minuun ja palautti minut todellisuuteen.
Mutta se ei lopettanut surkeuttani.
Minun oli kuljettava pitkä tie ja taistella epävarmuuksiani ja itsevarmuuttani vastaan. Mietin, olisiko ollut jotain, mitä olisin voinut tehdä toisin saadakseni tämän miehen rakastamaan itseäni. Miksi en ollut hänelle tarpeeksi? Miksi hän ei edes yrittänyt rakastaa minua?
Ja kyllä, vihasin häntä tavallaan siitä, ettei hän rakastanut minua siten, kuin olisin halunnut.
Mutta sitten, pitkän itsetutkiskelun jälkeen, ymmärsin, että oli parempi, että asiat menivät näin.
Koska kun ajattelen asiaa, viimeisin mitä haluan, olisi se, että joku rakastaisi minua säälistä ja koska hän tuntee puolestani pahoin. En halunnut jonkun rakastavan minua vain siksi, että minä rakastan häntä.
Lopulta tulin johtopäätökseen, etten minä voi syyttää tätä miestä mistään. Hän ei yksinkertaisesti voinut pakottaa itseään tuntemaan jotain, jota hän ei pystynyt tuntemaan. Eikä siinä ole mitään väärää. Kyllä, se sattui, mutta se oli todellisuus.
Enkä minä myöskään ollut syyllinen mihinkään. Kyllä, pitkään häpesin kaikkia asioita, joita tein, jotta saisin tämän miehen rakastamaan itseäni ja sitä vaivaa, jonka olin nähnyt jonkin sellaisen eteen, jota ei ollut olemassa. Mutta nyt tiedän, että minä vain rakastin miestä täydestä sydämestäni ja tuo rakkaus sokaisi minut. Eikä siinäkään ollut mitään väärää.
Ymmärsin, että jotkut ihmiset eivät vain ole tarkoitettu olemaan yhdessä. Ymmärsin, että jotkut rakkaudet eivät koskaan toteudu, vaikka kuinka paljon haluaisimme toisin.
Ja ymmärsin, että se on vain osa elämää.