Miksi ihmiset menettävät kiinnostuksensa, kun me näytämme liikaa kiinnostusta
Me kaikki kaipaamme usein eniten juuri sitä, mitä emme voi saada. Kun joku tuntuu meille saavuttamattomalta, meille tulee tunne, että meidän on pakko yrittää. Ego alkaa puskea meitä tekemään mitä tahansa, jotta saisimme edes vähän huomiota tältä ihmiseltä. Haluamme onnistua hinnalla millä hyvänsä, vakuuttaa hänet itsestämme ja saada hänet itsellemme. Haluamme ottaa haasteen vastaan ja todistaa, että pystymme siihen.
Näemme elokuvissa jatkuvasti tarinoita siitä, miten joku rakastuu ihmiseen, joka tuntuu olevan ihan eri liigassa. Ja jotenkin se antaa meille toivoa, että sama voisi tapahtua myös meille. Samalla kadotamme helposti olennaisen. Tavoitteena ei enää ole rakastaa jotakuta, vaan saada joku rakastamaan meitä. Haluamme todistaa itsellemme, että olemme tarpeeksi hyviä ja että voimme saavuttaa asioita, jotka tuntuvat mahdottomilta. Todellisuudessa ruokimme kuitenkin vain egoamme, ja jäljelle jää tietysti kysymys:
Onko sillä enää mitään tekemistä aidon rakkauden kanssa?
Sillä heti kun joku on meistä liian kiinnostunut, me itse alamme menettää kiinnostustamme häneen. On yllättävän helppoa tottua siihen jännitykseen ja niihin haasteisiin, joita koko tilanne tuo mukanaan. Jahti alkaa jopa tuntua hauskalta. Se on seikkailu, jota me kaikki jollain tavalla etsimme, koska se repäisee meidät irti arjen rutiineista. Emme nauti vain nousuista, vaan myös niistä laskuista, joita tämä jahti tarjoaa.
Sillä hetkellä, kun koemme jonkun olevan jotenkin arvokkaampi kuin me itse, egomme astuu heti esiin. Se haluaa todistaa jotain. Silloin kyse ei oikeastaan ole enää rakkaudesta, vaan egosta. Alamme avautua, yritämme enemmän ja enemmän, koska haluamme ikään kuin saada tämän ihmisen itsellemme.
Vetovoiman biologia on syypää
Luonnostaan me kaikki haluamme sitoutua ihmiseen, joka vaikuttaa parantavan mahdollisuuksiamme saada hyviä jälkeläisiä. Parhaassa tapauksessa tämän ihmisen pitäisi olla terve, fiksu, vahva ja jollain tavalla parempi kuin me. Ominaisuudet kuten huolehtivaisuus, hoivaavuus, lempeys ja uskollisuus viestivät meille, että kyseessä on hyvä saalis. Tämän ihmisen geenit tuntuvat meitä paremmilta, ja alitajuisesti ajattelemme, että hänen kanssaan voisimme saada parempia jälkeläisiä.
Todennäköisesti suurin osa meistä ei oikeasti mieti jälkeläisiä, mutta biologinen vetovoima saa meidät haluamaan miellyttää tätä ihmistä, jotta hän valitsisi meidät. Kaikki tämä tapahtuu alitajunnassa. Se on luonnonlaki, jonka edessä olemme aika puolustuskyvyttömiä.
Mutta heti kun tämä ihminen alkaa etsiä meistä samaa, vetovoima katoaa. Yhtäkkiä hän ei olekaan enää kiinnostava, emmekä oikein ymmärrä itseämme. Viikkojen ajan olemme jahdanneet häntä ja halunneet hänet vierellemme. Emme ole ajatelleet juuri mitään muuta kuin sitä, miten saisimme hänet vakuuttumaan meistä. Ja nyt? Nyt hän ei tunnu enää läheskään yhtä kiinnostavalta kuin kaksi viikkoa sitten.
Mitä siinä hetkessä oikein tapahtuu?
Miten voimme muuttaa mielipidettämme niin nopeasti? Totuus on tämä: kun kohtaamme ihmisen, joka ei näytä kiinnostusta meitä kohtaan tai näyttää sitä vähemmän kuin mihin olemme tottuneet, tunnemme sisimmässämme itsemme arvottomiksi ja jotenkin viallisiksi. Mutta heti kun joku tulee ja hukuttaa meidät kiinnostukseen ja kehuihin, alamme ajatella, että hänen täytyy olla jotenkin vähemmän arvokas.
Emme ymmärrä, miksi joku voisi olla meistä niin vahvasti kiinnostunut, koska syvällä sisimmässämme uskomme yhä, että meissä on jotain vikaa. Siksi oletamme alitajuisesti, että myös tässä ihmisessä täytyy olla jotain vikaa.
Se on vähän kuin tuote, jota tarjotaan meille liian halvalla. Alamme heti miettiä, miksi se on noin halpa. Tässä on pakko olla joku koira haudattuna. Todellisuudessa kyse on kuitenkin omasta epävarmuudestamme. Tunnemme itsemme huonommiksi ja pönkitämme itsetuntoamme muiden hyväksynnällä ja huomiolla. Mutta kun toisen ihmisen kiinnostus on liian suurta, alamme epäillä sitä, ja hänen antamansa hyväksyntä menettää arvonsa. Yhtäkkiä sinulla on se palkinto, jota olet niin kauan halunnut, mutta nyt haluatkin vielä isomman palkinnon ja nousta ikään kuin ylempään sarjaan.
Takertuvuus ei ole seksikästä
Toinen syy tähän ilmiöön on tarve ja takertuvuus, joka liittyy liian suureen kiinnostukseen. Koko juttu voi tuntua aika hämmentävältä. Sillä kun väheksymme jotakuta siksi, että hän pitää meistä liikaa, me oikeastaan väheksymme samalla itseämme. Haluaisimme kumppanin, jolla on enemmän arvoa. Mutta mittaamme tämän arvon sillä, miten vähän kiinnostusta joku näyttää. Meidän silmissämme ihminen, joka ei juuri näytä kiinnostusta, ei vaikuta tarvitsevalta. Hän ei tarvitse toista ihmistä ollakseen onnellinen. Ja juuri tämä itsenäisyys tuntuu meistä todella viehättävältä.
Ihminen, joka taas jahtaa meitä, tuntuu vähemmän houkuttelevalta, koska meille tulee tunne, että hän tarvitsee meitä pakonomaisesti. Ja usein asia onkin niin, että tällaiselta ihmiseltä puuttuu jotain. Muuten hän ei tarvitsisi sitä niin kovasti eikä juoksisi perässämme.
Mutta kuinka kauan tämän pitäisi jatkua? Miksei se voisi olla yksinkertaista, niin että kiinnostuisimme vihdoin ihmisistä, jotka ovat aidosti kiinnostuneita meistä? Miksi egon täytyy aina tulla väliin?
Se, että joku kohtelee sinua kuin olisit erityinen, ei tarkoita, että hän olisi jotenkin vähemmän arvokas. Meillä on siis valinta. Voimme jatkaa jahtaamista ja etsiä aina jotain parempaa. Tai voimme näyttää vilpitöntä kiinnostusta jotakuta kohtaan, joka on vilpittömästi kiinnostunut meistä, ja ehkä jonain päivänä kohdata aidon rakkauden. Mutta sitä varten meidän täytyy vapautua sisäisestä epävarmuudestamme – ja monelle meistä se tuntuu liian pitkältä tieltä. Siksi moni jää mieluummin jumiin tuttuun vanhaan noidankehään.