Puhelin värisee, ja näytöllä lukee ”Äiti”. Jo ennen kuin vastaat, vatsassa kiristää.
Olet 35, ehkä 42 tai 50. Sinulla on työ, oma koti, ehkä lapsia – elämä, jonka olet rakentanut itse. Teet päätöksiä joka päivä, kannat vastuuta ja muut kysyvät sinulta neuvoa.
Lue myös:
Ja silti juuri sillä hetkellä tunnet olosi taas kymmenvuotiaaksi: valppaaksi, jännittyneeksi ja valmiiksi puolustautumaan jo ennen kuin kukaan on edes syyttänyt sinua mistään.
Moni meistä on pitkään ajatellut, että helpottaa sitten, kun muuttaa pois ja seisoo omilla jaloillaan. Mutta vaikea suhde äitiin tai isään ei usein pääty muuttopäivään. Se vain muuttaa muotoaan.
Kuviot muuttuvat hiljaisemmiksi, hienovaraisemmiksi ja vaikeammiksi nimetä. Juuri siksi niin moni nainen alkaa epäillä itseään. Olenko vain liian herkkä? Onko tämä oikeasti edes niin pahaa?
Tässä artikkelissa tehdään näitä kuvioita näkyviksi. Tarkoitus ei ole jakaa syyllisiä tai lyödä kenellekään diagnoosia otsaan. Tarkoitus on auttaa sinua ymmärtämään itseäsi paremmin ja löytämään askel askeleelta enemmän rauhaa.
Miksi se ei vain lopu, kun sinusta tulee aikuinen
Terveessä perheessä lapsen aikuistuminen on ilon aihe. Vanhemmat katsovat ylpeinä, ehkä vähän haikeinakin, kun lapsi lähtee omalle tielleen. Jossain vaiheessa kohdataan tasavertaisina aikuisina.
Vanhemmat, joilla on vahvoja narsistisia piirteitä, eivät sen sijaan usein näe lastaan erillisenä ihmisenä, vaan ikään kuin osana itseään. Lapsen pitäisi heijastaa heitä, vahvistaa heitä ja saada heidät näyttämään hyvältä.
Lapsen pitäisi täyttää ne tyhjät kohdat, joita he tuntevat sisällään. Niin kauan kuin lapsi on pieni, tämä näyttää toimivan. Lapsi on riippuvainen, mukautuu ja hakee vanhempiensa rakkautta hinnalla millä hyvänsä.
Kun tämä lapsi kasvaa aikuiseksi, muodostaa omia mielipiteitä, valitsee kumppanin, josta vanhemmat eivät pidä, tai soittaa vain harvemmin, se ei ole tällaisille vanhemmille pelkkä tavallinen muutos. Se tuntuu heistä kontrollin menettämiseltä – ja joskus jopa hyökkäykseltä heidän omaa arvoaan vastaan.
Vaativan, kriittisen tai loukkaavan käytöksen takana on usein jotain, mitä ei ensisilmäyksellä näe: hyvin hauras itsetunto ja syvä, usein tiedostamaton häpeä. Siihen liittyy pelko siitä, että muuttuu merkityksettömäksi, unohtuu ja jää yksin.
Monet näistä vanhemmista eivät ole itse koskaan kokeneet, miltä tuntuu tulla rakastetuksi ihan vain sellaisena kuin on, ilman että pitää suorittaa tai esittää jotain. He antavat eteenpäin sen, minkä itse tuntevat.
Tämän ymmärtäminen ei tarkoita, että heidän käytöksensä pitäisi hyväksyä. Mutta se voi auttaa sinua näkemään, ettei heidän toimintansa koskaan oikeasti kertonut sinun arvostasi. Se kertoo heidän omasta sisäisestä hädästä.
Mitä he tekevät, vaikka olet jo aikuinen
Seuraavat kuviot ovat tuttuja monille naisille, jotka ovat kasvaneet tällaisten vanhempien kanssa. Ehkä tunnistat joitain, ehkä kaikki, ehkä vain yhden. Jokainen perhe on erilainen. Sinun kokemuksesi ovat silti totta, vaikka et tunnistaisi jokaista esimerkkiä.
Pienet pistot
Harvoin sanotaan mitään avoimen julmaa. Useimmiten kyse on kommenteista, jotka heitetään ohimennen: ”Oletko vähän lihonut? Mutta sopii sinulle kyllä.” Tai: ”No, sinähän päätät itse, miten lasten kanssa toimit.” Tai: ”Kiva asunto. Ehkä vähän pieni.”
Usein kritiikki on pakattu huolen muotoon: ”Oletko varma, että jaksat tuossa työssä? Sinähän kuormitut aina niin helposti.” Jos reagoit, vastaus on: ”Eikö tässä saa enää mitään sanoa?” tai ”Sinä olet aina niin herkkä.” Jäljelle jää tuttu tunne siitä, että jokin on pielessä, mutta et saa siitä kunnolla kiinni.
Rajoja ei kunnioiteta
Olet sanonut, ettei teillä ole aikaa viikonloppuna, ja silti hän seisoo lauantaina oven takana. Olet pyytänyt, ettei sinulle soiteta työaikana, ja kello kymmenen puhelin soi. Olet sanonut, etteivät lapset saa enää illalla karkkia, ja silti sitä tapahtuu selkäsi takana.
Vanhemmille, jotka kokevat lapsensa osaksi itseään, ”ei” on vaikea kestää. He eivät näe sitä terveenä rajana, vaan torjuntana. Niin sinun rajastasi tehdään nopeasti syytös sinua kohtaan: ”Kai sitä nyt saa omaa tytärtään vielä käydä katsomassa!”
Syyllisyys näkymättömänä siteenä
”Kaiken sen jälkeen, mitä olen vuoksesi tehnyt…” Tämä lause ja sen monet sukulaiset vaikuttavat usein vahvemmin kuin äänekäs syytös. Joskus ei tarvitse sanoa mitään. Huokaus riittää, loukkaantunut hiljaisuus tai muistutus siitä, miten yksinäistä on, kun sinä käyt niin harvoin.
Syyllisyys toimii niin hyvin, koska se osuu suoraan rakkauteesi ja velvollisuudentuntoosi. Lisäksi opit lapsena, että olet vastuussa vanhempiesi tunteista. Moni nainen huomaa jossain vaiheessa soittavansa, vierailevansa ja auttavansa siksi, ettei huonoa omaatuntoa muuten kestäisi. Kiintymys ei ole enää varsinainen syy.
Kriisi tulee juuri silloin, kun otat etäisyyttä
Ehkä tämä on sinulle tuttua: olet vihdoin vetäytynyt vähän, otat harvemmin yhteyttä etkä enää tartu jokaiseen piikkiin. Juuri silloin yhtäkkiä syntyy draama. Se voi olla sairaus, joka kuulostaa puhelimessa paljon pahemmalta kuin onkaan. Tai riita naapureiden kanssa, ongelma pankissa, hätätilanne, johon vain sinä voit muka vastata.
Viesti on selvä: sinun on tultava nyt. Ja tietenkin sinä menet. Kuka haluaisi olla se tytär, joka ei ollut paikalla silloin, kun häntä oikeasti tarvittiin?
Yllättävä lämpö, kun alat etääntyä
Yhtä hämmentävää on päinvastainen tilanne. Heti kun otat etäisyyttä, heistä tulee yhtäkkiä rakastavia. Tulee lämpimiä viestejä, pieniä lahjoja ja ”Minulla on niin ikävä sinua”. Sinussa herää toivo, ja päästät heidät taas lähemmäs. Hetken päästä kaikki on kuten ennenkin.
Nämä hetket eivät välttämättä ole teeskenneltyjä. Usein tällaiset vanhemmat todella pelkäävät menettävänsä sinut. Mutta lämpö palvelee ennen kaikkea vanhan järjestyksen palauttamista. Sen ei ole tarkoitus muuttaa mitään pysyvästi.
Menneisyys kirjoitetaan uusiksi
Ehkä olet joskus löytänyt rohkeuden puhua siitä, mikä satutti sinua lapsena. Vastaus oli silloin: ”Ei noin ole koskaan tapahtunut.” Tai: ”Ei se nyt niin pahaa ollut.” Tai: ”Sinulla oli ihana lapsuus, moni olisi ollut onnellinen.” Tai myös: ”Sinä olet aina ollut noin dramaattinen.”
Tällaiset hetket ovat kaikkein kipeimpiä. Sinulta evätään tunnustus, ja samalla muistosi kyseenalaistetaan. Moni nainen alkaa silloin oikeasti epäillä, onko vain kuvitellut kaiken. Mutta se, että vanhempasi muistavat asiat toisin, ei tarkoita, että sinä olisit väärässä. Usein he eivät pysty päästämään totuutta lähelle, koska siihen liittyisi liikaa häpeää.
Onnistumisesi eivät ole sinun
Kerrot ylennyksestäsi, ja keskustelu kääntyy heti siihen, mitä naapurin tytär on saavuttanut. Tai sinun onnistumisestasi tehdään heidän ansionsa: ”Tuon olet perinyt minulta.” Joskus seuraa vain hiljaisuus ja aiheen vaihto.
Joskus mukana on myös hiljaista kilpailua. Se voi näkyä vaikka siinä, että omaa vanhenemistaan vaikeasti sietävä äiti kommentoi juuri tyttärensä ulkonäköä.
Kun oma itsetunto on hauras, toisen onni voi tuntua uhkaavalta. Jopa oman lapsen onni.
Sisarukset asetetaan toisiaan vastaan
Monissa perheissä on lapsi, joka vanhempien silmissä tekee kaiken oikein, ja toinen, joka jää jatkuvasti varjoon tai leimataan ”hankalaksi”. Tämä epätasapaino jatkuu usein pitkälle aikuisuuteen.
Kahvipöydässä kerrotaan, miten ihanasti sisko huolehtii kaikesta. Veljelle kerrotaan sinusta eri asioita kuin sinulle hänestä. Näin sisarusten välille syntyy epäluottamusta, ja vanhemmat pysyvät kaiken keskiössä, koska kaikki kulkee heidän kauttaan.
Muut lähetetään asialle
Täti soittaa ja kertoo, että äitisi on aivan onneton. Veli kirjoittaa: ”Älä nyt viitsi olla tuollainen.” Yhtäkkiä et olekaan tekemisissä vain yhden ihmisen kanssa, vaan kokonaisen lähipiirin, joka antaa ymmärtää, että sinä olet ongelma.
Ikääntyminen, sairaus ja perintö
Mitä vanhemmiksi vanhemmat tulevat, sitä enemmän valtasuhteet muuttuvat – ja silti kuviot pysyvät usein samoina. Sairauksista tulee painostuskeino. Hoivaamista odotetaan sinulta itsestäänselvyytenä, ilman että kiitosta kuuluu koskaan.
Joskus perinnöllä houkutellaan tai uhkaillaan. Monelle naiselle tämä elämänvaihe on erityisen raskas, koska myötätunto, velvollisuudentunto ja vanhat haavat vetävät samaan aikaan eri suuntiin.
Miten tämä vaikuttaa elämääsi
Ehkä huomaat lukiessasi, etteivät nämä kuviot näy vain suhteessasi vanhempiisi, vaan kulkevat mukana muuallakin elämässäsi. Se ei ole sattumaa. Sen, minkä opimme lapsina, kannamme mukanamme.
Moni tällaisesta perheestä tuleva nainen tunnistaa seuraavaa:
- Aistit todella tarkasti, miltä muista tuntuu, usein nopeammin kuin huomaat omat tunteesi. Lapsena vanhempien mielialan lukeminen oli selviytymistä.
- Sinun on vaikea sanoa ”ei”. Jokainen raja tuntuu siltä kuin satuttaisit jotakuta. Siksi mieluummin yrität miellyttää kaikkia.
- Epäilet omaa havaintoasi, etenkin ristiriitatilanteissa. Pyydät anteeksi, vaikka et olisi tehnyt mitään väärää.
- Sisäinen äänesi kuulostaa joskus äidiltäsi tai isältäsi: ankaralta, vähättelevältä eikä koskaan tyytyväiseltä. Vaikka saavuttaisit kuinka paljon, se kuiskaa: ”Ei tuo vielä riitä.”
- Olet usein uupunut, varsinkin vanhempiesi tapaamisen jälkeen. Se voi kestää päiviä, etkä välttämättä osaa tarkalleen sanoa miksi.
- Parisuhteissa löydät itsesi tutuista kaavoista. Ehkä vedät puoleesi ihmisiä, joiden hyväksynnästä joudut taistelemaan. Tai sinun on vaikea ottaa vastaan sitä, että joku rakastaa sinua ihan vain siksi, että olet sinä.
- Äitinä pelkäät toistavasi omien vanhempiesi virheitä. Usein juuri ne naiset, jotka kantavat tästä huolta, toistavat niitä kaikkein vähiten.
Mikään tästä ei ole heikkoutta. Ne ovat älykkäitä sopeutumiskeinoja lapselta, jonka piti pärjätä vaikeassa ympäristössä. Nyt saat itse päättää, mitä niistä vielä tarvitset ja mistä haluat vähitellen päästää irti.
Toivo, joka jää
Yhdestä asiasta puhutaan harvoin. Moni aikuinen tytär kantaa syvällä sisällään toivoa siitä, että vanhemmat vielä jonain päivänä muuttuvat. He toivovat, että äiti tai isä joskus sanoisi: ”Olen pahoillani. Näen sinut. Olen ylpeä sinusta.”
Tämä toivo on syvästi inhimillinen. Se on sisälläsi olevan pienen tytön kaipuu niihin vanhempiin, joita hän olisi tarvinnut. Usein se toivo kuitenkin myös pitää sinut kiinni. Sen vuoksi palaat yhä uudelleen, selität itseäsi yhä uudelleen ja petyt yhä uudelleen. Olet kuin ihminen, joka menee joka päivä tyhjälle kaivolle toivoen, että tänään siellä olisi vettä.
Joskus paraneminen alkaa juuri siitä, että annat itsesi surra sitä äitiä tai isää, jota sinulla ei koskaan ollut – ja jota et ehkä koskaan saa. Se kuulostaa kovalta. Mutta siinä surussa on myös valtava vapaus, koska sinun ei tarvitse enää odottaa.
Polkuja kohti selkeyttä ja sisäistä rauhaa
Ei ole yhtä ainoaa oikeaa tapaa eikä oikotietä. On kuitenkin askelia, joista moni nainen on saanut apua.
1. Luota omaan kokemukseesi
Jos jokin tuntuu väärältä, saat ottaa sen vakavasti, vaikka muut vähättelisivät sitä. Joitakin auttaa kirjoittaa puhelun tai tapaamisen jälkeen lyhyesti ylös, mitä sanottiin ja miltä sen jälkeen tuntui. Ajan kanssa alat nähdä kaavat, ja luottamus itseesi vahvistuu.
2. Luovu odotuksesta, että saat anteeksipyynnön
Tämä on ehkä vaikein askel. Et voi muuttaa vanhempiasi. Voit vain päättää, kuinka paljon tilaa annat heidän käytökselleen omassa elämässäsi. Kun lakkaat odottamasta heidän oivallustaan, otat osan voimastasi takaisin.
3. Aseta rajat ilman selittelyä
”Tämä ei sovi minulle.” ”En halua puhua tästä.” ”Vietän joulun tänä vuonna kotona.” Nämä ovat kokonaisia lauseita. Mitä enemmän perustelet, sitä enemmän annat tarttumapintaa. Rajat saavat aluksi tuntua huteroilta, ja olo saa olla epämukava. Epämukavuus ei tarkoita, että teet jotain väärin. Se tarkoittaa, että teet jotain uutta.
4. Pysy rauhallisena ja vähäeleisenä
Jos keskustelu alkaa taas valua syytöksiin, juoruiluun tai draamaan, sinun ei tarvitse lähteä mukaan. Vastaa ystävällisesti ja lyhyesti: ”Aijaa.” ”Ymmärrän.” ”Mietin tuota.” Kun et enää tuo keskusteluun selittelyä, vihaa tai kyyneleitä, vanha peli menettää vähitellen viehätyksensä.
5. Erota heidän tunteensa omistasi
Jos äitisi pettyy, koska sinulla ei ole aikaa, se on hänen pettymyksensä. Sinun ei tarvitse poistaa sitä heti. Voit sanoa hiljaa itsellesi: ”Ikävää, että hän on surullinen. Päätökseni on silti oikea minulle.” Voit oppia kestämään toisen ihmisen tyytymättömyyttä taipumatta heti.
6. Löydä oma etäisyytesi
Joillekin naisille se tarkoittaa vierailujen lyhentämistä tai tapaamisia vain neutraaleissa paikoissa. Toiset soittavat harvemmin tai eivät enää puhu tietyistä aiheista. Jotkut päättävät katkaista yhteyden kokonaan.
Mikään näistä päätöksistä ei ole toista parempi tai huonompi. Tärkeää on vain, että se sopii sinun elämääsi ja sisäiseen rauhaasi – ei muiden odotuksiin.
7. Ole itsellesi se äiti, jota olisit kaivannut
Kun sisäinen äänesi muuttuu taas ankaraksi, kysy itseltäsi: miten puhuisin hyvälle ystävälle, joka kokee juuri samaa? Mitä olisin pienenä tyttönä tarvinnut? Voit opetella antamaan itsellesi lohtua, tunnustusta ja kärsivällisyyttä. Se ei korvaa sitä, mitä sinulta puuttui. Mutta se parantaa jotain.
8. Ympäröi itsesi ihmisillä, joiden seurassa sinun on hyvä olla
Perhe ei ole vain alkuperäkysymys. Myös ystävät, rakastava kumppani ja ihmiset, joiden seurassa saat vain olla, voivat olla koti. Jos vanhat muistot nousevat pintaan tai aihe kuormittaa sinua paljon, voit hakea apua hyvältä terapeutilta tai vertaistukiryhmästä. Se ei ole heikkoutta, vaan vahvuutta.
9. Salli itsellesi ristiriitaiset tunteet
Saat rakastaa vanhempiasi ja olla samaan aikaan vihainen heille. Saat tuntea myötätuntoa heidän tarinaansa kohtaan ja silti tarvita etäisyyttä. Saat tuntea syyllisyyttä ja silti tietää, ettet tee mitään väärää. Kaikille näille tunteille on tilaa, eikä mikään niistä tee sinusta huonoa ihmistä.
Vielä yksi ajatus
Ehkä puhelin värisee taas huomenna, ja ehkä vatsasi kiristyy silloinkin. Paraneminen ei ole katkaisija, jonka voi vain napsauttaa päälle. Se on hidas, joskus raskas tie, johon kuuluu takapakkeja ja kiertoreittejä.
Ja silti pääset joka kerta vähän lähemmäs itseäsi, kun huomaat hieman aiemmin, mitä on tapahtumassa, kun et enää ota yhtä lausetta henkilökohtaisesti, kun pidät rajastasi kiinni tai kohtaat itsesi lempeämmin.
Jokainen rakastava mutta selkeä ”ei” heille on ”kyllä” sinulle. Se on se kyllä, jota olisit lapsena niin kovasti tarvinnut.
Sinun arvosi ei koskaan riippunut siitä, pystyivätkö vanhempasi näkemään sen. Olet aina ollut tarpeeksi: pienenä tyttönä, joka yritti tehdä kaiken oikein, ja nyt naisena, joka sinusta on tullut. Sisäisen rauhasi ei tarvitse odottaa, että joku muu muuttuu. Se saa alkaa nyt, sinusta.