Se on juuri se yksi, tietty hetki seuraavana aamuna, jota aloin jossain vaiheessa pelätä enemmän kuin itse riitaa.
Aurinko siivilöityy verhojen läpi, pölyhiukkaset tanssivat valossa, ja keittiöstä leijailee tuttu, kodikas vastakeitetyn kahvin tuoksu. Ulkopuolelta katsottuna: täysi idylli.
Lue myös:
Ihan tavallinen tiistaiaamu. Mutta mun sisällä näyttää taistelukentältä. Sydän hakkaa yhä sitä levotonta, kompastelevaa rytmiä, johon se jäi jo myöhään illalla. Mun
silmät ovat turvonneet, päätä särkee itkemisestä, huutamisesta tai – mikä oli usein vielä pahempaa – siitä jäätävästä, murskaavasta hiljaisuudesta, johon edellinen ilta päättyi. Olo on raaka, nahaton, sisältä tärisevä. Mä olen vielä keskellä sotaa.
Ja sitten hän tulee huoneeseen.
Hänellä on puhdas työpaita päällä, ja hän hyräilee hiljaa jotain radiosta kuulemaansa melodiaa. Hän katsoo mua, silmät kirkkaina ja ystävällisinä, ja sanoo sen yhden lauseen, joka vetää maton mun jalkojen alta: ”Huomenta! Pitäisikö meidän muuten tänään illalla kokeilla sitä uutta italialaista?”
Ei sanaakaan eilisestä. Ei jälkeäkään vihasta. Ei katumusta.
Ihan kuin joku olisi yön aikana vaihtanut todellisuuden toiseen. Ihan kuin mä olisin ainoa, joka muistaa. Ihan kuin mä olisin tullut hulluksi, koska istun yhä raunioiden keskellä, kun hän on jo ripustamassa juhlakoristeita takaisin paikoilleen.
Haluan puhua siitä, miltä tuntuu istua tuon pöydän toisella puolella. Siitä tuhoisasta ”ihan kuin mitään ei olisi tapahtunut” -dynamiikasta, joka viiltää usein paljon syvemmältä kuin yksikään loukkaus. Loukkaukset hyökkäävät sun arvoa vastaan – mutta tämä lavastettu normaalius hyökkää sun todellisuutta vastaan.
Hulluuden arkkitehtuuri: aggressiivinen normaalius
Kun joku satuttaa sua syvästi, nöyryyttää sua, talloo rajojesi yli ja sitten siirtyy saumattomasti takaisin arkeen, sun aivoissa tapahtuu jotain. Meidät on biologisesti viritetty siihen, että konfliktia seuraa jonkinlainen ratkaisu.
Joko sovinto tai ero, tai vähintään sen myöntäminen, että jotain tapahtui. Yksi ”anteeksi” tai edes ”olen vieläkin vihainen”. Jotain, mikä vahvistaa: Kyllä, tässä tapahtui jotain.
Kun sitä vahvistusta ei tule, syntyy kognitiivinen ristiriita, jota on melkein mahdoton kestää. Katsot kahta elokuvaa samaan aikaan. Toisessa elokuvassa – kutsutaan sitä vaikka nimellä ”mun todellisuus” – olet loukkaantunut, surullinen ja tarvitset selvyyttä. Toisessa elokuvassa – ”hänen todellisuudessaan” – aurinko paistaa ja juodaan kahvia hyvässä hengessä.
Kun hän käyttäytyy kuin kaikki olisi loistavasti, hän pakottaa sut mahdottomaan tilanteeseen. Jos otat asian nyt puheeksi, juuri sinä olet se, joka pilaa harmonian.
Sinusta tulee häiriötekijä täydellisessä kulississa. ”Miksi sun pitää aina kaivella vanhoja juttuja?”, hän saattaa sanoa. ”Meillähän oli just näin kiva aamu.” Vaikka se ”vanha” tapahtuma on alle kahdeksan tunnin takaa.
Tällainen normaalius ei ole rauhaa. Se on aggressiivista. Se on vallankäyttöä. Se sanoo ilman sanoja: Minä päätän, milloin on sota ja milloin on rauha. Sun tunteilla ei ole siinä väliä. Jos minä päätän, että nyt ollaan onnellisia, niin silloin sinun on parasta olla onnellinen.
Sisäinen petos: miksi lähdemme mukaan
Kysyin itseltäni pitkään, miksi en huutanut. Miksi en kaatanut pöytää ja sanonut: ”Ootko sä tosissasi? Sä murskasit mut eilen illalla sanoillasi!”
Sen sijaan mä hymyilin. Hauraan, epäaidon hymyn. Sanoin ”joo, kuulostaa kivalta” siitä italialaisesta. Kaadoin itselleni kahvia ja puhuin säästä. Miksi me teemme niin? Miksi petämme oman kokemuksemme niin totaalisesti?
Luulen, että kyse on sekoituksesta uupumusta ja toivoa. Draaman jälkeen hermosto on niin ylikierroksilla, että kaipaat rauhaa kuin janoon nääntyvä vettä.
Kun kumppani yhtäkkiä tarjoaa sitä rauhaa – vaikka se olisi valheellista rauhaa – tartumme siihen. Teemme surkean kompromissin itsemme kanssa: ”Nielen tämän kivun alas, jotta täällä olisi vihdoin hiljaista. Kestän tämän, ettei kaikki menisi vielä pahemmaksi.”
Toivomme, että tämä ”hyvä vaihe” on se oikea. Uskottelemme itsellemme, että eilinen oli vain lipsahdus ja tämä ystävällinen ihminen tänä aamuna on se todellinen hän.
Haluamme niin kovasti, että kaikki järjestyy, että olemme valmiita uhraamaan oman havaintokykymme. Meistä tulee oman alistamisemme apureita.
Näkymättömät haavat: selvittämättömien konfliktien hautausmaa
Mitä tapahtuu kaikille niille haavoille, joista ei koskaan saa puhua? Ne eivät katoa. Ne eivät haihdu ilmaan vain siksi, että joku hakee seuraavana aamuna sämpylöitä vihellellen. Ne painuvat sisäänpäin.
Kuvittelen sen usein kellarina, jonka ovea pitää painaa aina vain tiukemmin kiinni. Jokainen sivuutettu ”kusipää”, jokainen ohitettu valhe, jokainen kyynel, jota ei koskaan otettu tosissaan, päätyy sinne alas.
Pinnalla minä toimin. Kävin töissä, hoidin kotia, tapasin ystäviä. Mutta aloin tuntua yhä enemmän aaveelta omassa elämässäni. Sisälle syntyi outo turtumus.
Muistan iltoja, jolloin istuimme ”mukavasti” sohvalla, hänen kätensä mun polvella, televisio päällä. Täydellisen parisuhteen kuva. Mutta mun sisällä oli yksinäisyys, joka oli niin kylmä ja pimeä, että mua paleli fyysisesti.
Miten voit olla lähellä ihmistä, joka kieltäytyy näkemästä sua? Koska mun näkeminen olisi tarkoittanut mun kivun näkemistä. Ja mun kivun näkeminen olisi tarkoittanut vastuun ottamista. Niinpä hän valitsi sokeuden. Ja minä valitsin hiljaisuuden.
Tuo tila – ulkoisesti lähekkäin, sisäisesti valovuosien päässä – kuluttaa enemmän kuin mikään avoin riita. Riidassa tunnet sentään vielä itsesi. Tässä lavastetussa normaaliudessa katoat vähitellen.
Alat epäillä omaa järkeäsi. ”Olenko mä ehkä oikeasti liian herkkä?” kysyin itseltäni. ”Ehkä se ei ollutkaan niin paha? Hänhän on nyt niin mukava.” Se on tämän dynamiikan salakavala myrkky: alat mitata omaa todellisuuttasi hänen reaktionsa perusteella.
Jos hän ei reagoi niin kuin jotain kamalaa olisi tapahtunut, ehkä se ei sitten ollutkaan kamalaa. Vai mitä?
Kaksoiselämä: ulkokuori ja sisäinen raunio
Ajan myötä opin näyttelemään täydellisesti. Minusta tuli mestari tanssimaan omien miinakenttieni ympärillä. Tiesin tarkalleen, mistä aiheista ei saanut puhua, mitkä katseet tarkoittivat vaaraa ja miten nopeasti minun piti vaihtaa roolia, kun hän käänsi kytkimen asentoon ”kaikki hyvin”.
Ystävät sanoivat usein: ”Te olette niin harmoninen pari.” Jos he vain tietäisivät. Jos he tietäisivät, että se harmonia oli rakennettu hiljaisuuden perustalle. Oli hetkiä, jolloin katsoin häntä – kun hän nauroi, oli hurmaava, kertoi tarinoita – enkä tuntenut enää rakkautta, vaan syvää, vierasta hämmennystä.
Kuka tämä ihminen on? Miten hän pystyy irrottamaan tuon kaiken itsestään? Puuttuuko häneltä jokin osa, joka muilla ihmisillä on? Mihin hän varastoi tiedon siitä, mitä hän on tehnyt?
Ihmiselle, jolla on paljon empatiaa ja omatuntoa, tällainen ”muistinmenetys” on käsittämätöntä. Me pyörittelemme päiviä mielessämme sitä, jos olemme vahingossa loukanneet jotakuta. Haluamme selvittää asian, korjata sen.
On järkyttävää tajuta, että ihminen, jota rakastat, vain painaa reset-nappia ja odottaa, että ”parisuhteen käyttöjärjestelmä” käynnistyy uudelleen lukematta yhtäkään virhelokia. Se riistää sinulta ihmisyyden tunteen.
Sinusta tulee vaihdettava hahmo hänen käsikirjoituksessaan, statisti, jonka pitää sanoa se repliikki, jota milloinkin vaaditaan. Ja repliikki on aina: ”Kaikki on hyvin.”
Keho ei unohda mitään
Vaikka pääsi lähtisi mukaan, vaikka hymyilisit kiltisti ja joisit kahvisi – sun keho tietää. Sitä ei saa yhtä helposti epäilemään itseään kuin mieltä.
Minulla se alkoi hiipien. Univaikeuksia. Jatkuva paineen tunne rinnassa. Vatsavaivoja, joille yksikään lääkäri ei löytänyt syytä. Lyijynraskas väsymys, joka ei lähtenyt edes kymmenen tunnin yöunilla.
Mun keho huusi ulos sen, mitä minä en saanut sanoa: Tässä on jotain pielessä! En ole turvassa! Olen vaarassa!
Joka kerta, kun hän käänsi kytkimen ”hirviöstä” ”rakastajaksi”, mun hermosto meni hälytystilaan. Koska tuo arvaamattomuus on puhdasta stressiä. Et koskaan tiedä, missä mennään. Maa jalkojen alla ei ole koskaan vakaa.
Elät jatkuvassa odotustilassa ja skannaat koko ajan hänen mielialaansa, ilmeitään, äänensävyään. Onko tänään kiva päivä? Vai paha päivä? Ja jos tänään on kiva päivä – kuinka kauan se kestää?
Tällainen ylivalppaus syö elämänenergiasi. Sinulla ei ole enää voimia omiin unelmiisi, harrastuksiisi, persoonallisuuteesi. Kaikki energia menee hauraan rauhan ylläpitämiseen.
Käännekohta: kun kieltäydyt pelaamasta mukana
Ei tullut mitään suurta räjähdystä, ei dramaattista erokohtausta sateessa. Lopun alku oli hiljainen. Se alkoi yksinkertaisesta oivalluksesta, joka seisoi yhtäkkiä edessäni kirkkaana: Minä en ole hullu. Ja tämä ei ole normaalia.
Se oli taas yksi sellainen aamu. Taas se hymy, taas kutsu normaaliuteen nöyryytysten täyttämän yön jälkeen. Mutta tällä kertaa tapahtui jotain uutta. Katsoin häntä, eikä taika enää toiminut.
En nähnyt mukavaa miestä, joka tarjosi minulle kahvia. Näin naamion. Näin kylmän laskelmoinnin – tai täydellisen kyvyttömyyden – nähdä minut tuntevana ihmisenä.
Enkä lähtenyt siihen mukaan. Hän kysyi jotain yhdentekevää, ja sen sijaan että olisin toistanut tavallisen, helpottuneen ”joo, kaikki hyvin”, sanoin rauhallisesti: ”Minulla ei ole hyvä olla. Se, mitä eilen tapahtui, satutti minua todella paljon, enkä voi nyt vain esittää, ettei mitään olisi tapahtunut.”
Hänen ilmeensä muuttui välittömästi. Ystävällinen naamio putosi, ja alta tuli kylmä, ärtynyt kasvo. ”Herranjumala, taas sä aloitat. Etkö sä voi kerrankin antaa olla?”
Ennen olisin murtunut. Olisin pyytänyt anteeksi. Olisin yrittänyt pelastaa tunnelman. Mutta tällä kertaa jäin istumaan. Tunsin kivun rinnassani, mutta tunsin myös uuden arvokkuuden. ”Ei”, ajattelin. ”Ei tällä kertaa. Tällä kertaa pysyn omassa todellisuudessani.”
Tie takaisin itseesi
Jos tunnistat itsesi näistä riveistä, kurkussa pala ja vatsassa ontto tunne, haluan sanoa sinulle jotain, mitä olisin itse halunnut kuulla paljon aikaisemmin:
Et kuvittele tätä. On julmaa teeskennellä, ettei mitään tapahtunut sen jälkeen, kun on satuttanut toista ihmistä. Se ei ole merkki ”annetaan olla” -asenteesta tai jalomielisyydestä. Se on emotionaalista heitteillejättöä.
Tie ulos on vaikea, koska joudut taistelemaan omaa toivettasi vastaan, että kaikki vielä järjestyisi. Mutta sinun täytyy alkaa luottaa omaan havaintoosi enemmän kuin hänen esitykseensä.
- Dokumentoi oma todellisuutesi. Kirjoita se ylös. Mitä sanottiin? Miltä sinusta tuntui? Kun seuraavana päivänä alkaa ”kaikki on mahtavaa” -show, lue se uudelleen. Se on ankkurisi todellisuuteen.
- Lopeta rauhan pelastaminen. Se rauha on joka tapauksessa valhe. Jos sinulla on paha olla, sen saa nähdä. Sinun ei tarvitse hymyillä, kun itkettää. Jos hän kysyy, mikä on, sano se lyhyesti ja suoraan. Hän ei halua kuulla sitä, hän tulee kiistämään sen – mutta sinä olet sanonut sen ääneen. Et hänen takiaan, vaan itsesi takia.
- Hae vahvistusta ulkopuolelta. Puhu ihmisille, jotka eivät ole osa tätä systeemiä. Tarvitset peilejä, jotka näyttävät sinulle kuvan vääristämättä sitä.
Sinulla on oikeus siihen, että haavasi tunnustetaan. Sinulla on oikeus johdonmukaisuuteen, logiikkaan ja siihen, että parisuhteessa muistetaan yhteinen tarina. Se, että joku satuttaa sinua, on jo tarpeeksi pahaa.
Mutta se, että joku yrittää pakottaa sinut esittämään, ettei sinulla ole haavoja ollenkaan, on se hetki, jolloin sinun täytyy lähteä – ainakin sisäisesti.
Myrskyn jälkeinen hiljaisuus ei ole rauhaa. Se on vain tauko ennen seuraavaa ukkosenjyrähdystä. Ja sinä ansaitset elämän, jossa aurinko ei ole pelkkä kulissi, vaan oikeasti lämmittää sinua.