Kun ajattelen elämääni tähän asti, minun on myönnettävä, että olen tehnyt monia typeriä asioita. Olen tehnyt lukuisia vääriä valintoja ja joitakin kauheita päätöksiä.
Totta puhuen olen tehnyt useimmat näistä päätöksistä ja valinnoista, koska olen seurannut sydäntäni. Enkä voi sanoa katuvani jokaista niistä, vaikka jotkut niistä osoittautuivat vääriksi minulle.
Mutta on jotain, mitä kadun elämässäni, ja se liittyy mieheen, jota rakastin eniten.
Älkää käsittäkö minua väärin – en kadu sitä, että rakastin tätä miestä, vaikka minun luultavasti pitäisi. Mutta olen aina tiennyt, että et voi kontrolloida sitä, ketä rakastat, vaikka tuo ihminen ei ansaitsisi sinua.
En kadu sitä, että rakastin häntä, vaikka hän ei koskaan rakastanut minua takaisin; ainakaan niin kuin olisi pitänyt. Koska samalla tavalla kuin minä en voinut pakottaa itseäni lopettamaan hänen rakastamistaan, hän ei myöskään voinut pakottaa itseään rakastumaan minuun.
En kadu sitä, että annoin hänelle sydämeni, vaikka hän satutti minua. Se oli jotain, mitä halusin tehdä tuolloin, ja tavallaan hänen rakastamisensa oli kauneinta, mitä olen kokenut, huolimatta kaikesta tuskasta, jota se on aiheuttanut minulle.
Ainoa asia, jota kadun, on se, että jahtasin miestä, joka ei selvästikään halunnut olla minun. Miehen jahtaaminen, joka ei ansainnut minua, ja kaiken ylpeyteni ja arvokkuuteni menettäminen hänen takiaan.
Kadun sitä, että vähensin omaa arvoani jahdatakseni tätä miestä.
Kyse ei ole siitä, että tämä mies ei halunnut olla missään tekemisissä kanssani. Ei, hän halusi minut, mutta omilla ehdoillaan.
Nyt tiedän, että koko tämän ajan kun olimme yhdessä, olimme jonkinlaisessa melkein-suhteessa.
Itse asiassa minä olin suhteessa hänen kanssaan, kun hän eli sinkkuelämää.
Olin sitoutunut häneen, vaikka hän ei koskaan erikseen pyytänyt sitä minulta , kun taas hän ei ollut koskaan valmis tekemään samaa.
Asetin hänet aina etusijalle, kun taas hän ei koskaan harkinnut minun asettamista tärkeysjärjestyksensä kärkeen ja kohteli minua aina kuin yhtä vaihtoehtoa.
Rakastin häntä enemmän kuin itseäni, kun taas ainoa ihminen, jota hän on koskaan rakastanut, on hän itse.
Ja pahinta on se, että tiesin tämän koko ajan, vaikka en halunnut hyväksyä sitä. Pahinta oli se, että lähdin tietoisesti tämän miehen perään, vaikka syvällä sisimmässäni tiesin, ettei hän voisi koskaan antaa minulle sitä, mitä ansaitsin.
Mutta kaikesta huolimatta halusin vain, että tämä mies olisi minun ja se oli ainoa tavoitteeni elämässä.
Olin valmis tekemään kirjaimellisesti mitä tahansa vain saadakseni hänet sitoutumaan minuun.
Vuosien ajan kerjäsin hänen rakkauttaan ja huomiotaan. Rukoilin, että hän olisi kanssani, hinnalla millä hyvänsä.
Mutta mikään tekemisistäni ei toiminut. Kaikki yritykseni olivat turhia, ja hän torjui minut jatkuvasti.
Enkä voinut ymmärtää, miksi hän teki niin.
Olinko minä se ongelma? Enkö ollut tarpeeksi hyvä hänelle? Mitä minä tein väärin? Ja mitä olisin voinut tehdä toisin?
Oliko hän emotionaalisesti vahingoittunut? Pelkäsikö hän antaa itsensä kokonaan minulle?
Mutta sitten tajusin sen. Tämä mies ei halunnut olla minun yhdestä yksinkertaisesta syystä: hän ei pystynyt rakastamaan minua tarpeeksi. Enkä voinut tehdä mitään muuttaakseni sitä tosiasiaa.
Ja annan hänelle sen anteeksi.
Annan hänelle anteeksi jopa sen, että hän johdatteli minua eikä jättänyt minua lopullisesti, vaikka hän tiesi, että se oli ainoa tapa lopettaa kärsimykseni. Loppujen lopuksi minä olin se, joka antoi hänen kohdella minua niin. Minä olin se, joka raahasin hänet takaisin elämääni, vaikka hän oli jättämässä minut.
Mutta yhtä asiaa en voi antaa itselleni anteeksi: Niin paljon kuin haluaisinkin, en voi antaa itselleni anteeksi sitä, että jahtasin jotakuta, joka ei halunnut olla minun. En voi antaa itselleni anteeksi sitä, että kävin läpi niin paljon nöyryytystä enkä sitä, etten hyväksynyt sitä tosiasiaa, ettei hän ollut kaiken sen rakkauden ja huomion arvoinen, jota annoin hänelle.