Se ei ole helppoa.
Se on kuin palaisi juurilleen, pimeyteen, jossa kaikki muistuttaa sinua siitä tuskasta ja kurjuudesta, jonka olet kokenut.
Uudelleen rakastuminen on kuin suuri etsintä, enkä pidä siitä. Minua pelottaa.
Pelkään, että kaikki toistuu, enkä ole valmis siihen.
Tiedän, että liioittelen, tiedän, että pelossani ei ole useimmiten järkeä, mutta en voi mennä itseäni vastaan, kun tiedän, mitä olen kokenut.
Tiedän, että sydämeni on vartioitu ja että muurit ovat liian korkeat ja liian paksut, jotta kukaan voisi murtaa niitä, koskaan enää. Sydämeni on oppinut läksynsä. Niin minäkin.
Rakkaus kuulostaa niin maagiselta ja ihanalta. Rakastuneena oleminen on kuin tietäisi, että voi kantaa sydäntään hihassaan eikä tarvitse pelätä mitään, koska on tarpeeksi rohkea.
Olen kokenut sen, tehnyt sen.
Nykyään rakkaus kuulostaa vain sydänsurulta, ja se johtuu sinusta.
Tapa, jolla silmäsi säihkyivät joka kerta, kun sanoit minulle rakastavasi minua, ja tapa, jolla hymyilit, kun itkin, nämä kaksi asiaa eivät sopineet hyvin yhteen, koska en koskaan tiennyt, mitä ajatella sinusta, mitä ajatella meistä.
Luulin, että rakkauden piti välillä sattua, että se vaati paljon huolenpitoa ja huomiota. Ajattelin, että jotta voisit rakastaa minua, minun pitäisi todistaa itseni sinulle.
Minun piti näyttää sinulle, että olin rakkautesi arvoinen.
Kun se alkoi fyysisesti sattua, huomasin, että jokin oli vialla. Näin, että vaikka tein mitä, “rakkaus” ei koskaan tuntunut oikealta.
Rakkaus satutti minua ja rakkaus tuhosi sydämeni.
Rakastin niin aidosti ja niin huolimattomasti. Rakastin sinua näkemättä, kuinka huono olit minulle, ja sinun takiasi pelkään rakastaa uudelleen.
Pelkään rakastua, joten sillä miehellä, joka yrittää niin kovasti ja antaa minulle kaiken kiintymyksensä, ei ole mitään mahdollisuuksia päästä sydämeeni.
Olen niin varuillani, etten itse löydä sydäntäni tässä tunteiden hurrikaanissa.
Olen yksinkertaisesti uupunut siitä, että putoan enkä koskaan saa kiinni sitä ihmistä, jonka toivon olevan tukenani ja kohtelevan minua niin kuin mielestäni ansaitsen tulla kohdelluksi.
Olen uupunut siitä, että odotan niin paljon enkä koskaan saa sitä, mitä ansaitsen. Olen uupunut pelostani tulla petetyksi sadannen kerran vain siksi, että rakastin “liikaa”.
Rintakehäni on raskas, mutta hän pysyy yhä ympärilläni, mikä saa sen tuntumaan hieman kevyemmältä.
Se on kuin tietäisi, että on olemassa lääke kaikkiin ongelmiin, mutta kieltäytyy ottamasta sitä, koska on luullut myrkkyä lääkkeeksi koko ajan, eikä yksinkertaisesti enää luota vaistoonsa.
Joten tässä minä nyt olen, katson peilistä ihmistä, joka pelkää niin paljon rakkautta, ja kysyn häneltä, voinko tehdä jotain hänen hyväkseen, jotta se tuntuisi paremmalta, jotta se satuttaisi vähemmän.
Mutta hän katsoo minua tyhjin silmin, koska häneltä on tyhjennetty energia. Mutta hän tulee kuntoon. Minä selviän kyllä.
Opettelen elämään pettymysteni kanssa, koska joskus sitä kautta oppii arvonsa.
Pärjään kyllä, mutta tarvitsen aikaa parantuakseni; se on ratkaisevan tärkeää. En voi korjata itseäni yhdessä yössä, enkä edes yritä.
Maailma yrittää pakottaa minut kiirehtimään, mutta en välitä.
Sydämeni on hauras, enkä halua sen särkyvän uudelleen. Siksi pidän sen turvassa rinnassani vielä jonkin aikaa.