En ole luovuttaja.

Sinä tiedät sen varsin hyvin.

Kaikki nuo yöt, jotka vietin vierelläsi pohtien ratkaisuja ongelmiisi sillä välin kun minun ongelmani piilotettiin.

Kaikki nuo päivät, jotka käytin huolehtien sinun hyvinvoinnistasi enemmän kuin omastani.

Ja kaikki nuo kuukaudet, jotka vietin antaen itsestäni kaiken tähän parisuhteeseen, kunnes mitään ei ollut enää jäljellä.

Tämä kaikki on todiste siitä, etten minä luovuta helposti.

Tämä on todiste siitä, että minä tein valinnan, kun minä sitoudun, minä pysyn siinä.

Kun minä lupaan jotain, minä pidän sen.

Mutta en voi jatkaa olemasta se ainoa, joka antaa. En voi olla ainoa, joka välittää tästä parisuhteesta, koska rakkauteen tarvitaan kaksi.

Ja ollaan rehellisiä, minä olin ainoa.

Minä luovun meistä, koska ei ollut meitä alun alkaenkaan.

Ehkä ihan aluksi kauan aikaa sitten, kun sinä oikeasti välitit siitä, että pidät sanasi.

Kun olit hurmaava, suloinen ja rakastava.

Kun olit kaikkea sitä, mitä olisin ikinä voinut pyytää. Mutta noista ajoista on kauan.

Nuo ajat ovat vain etäinen muisto.

Minä luovun meistä, koska ansaitsen enemmän kuin yksipuolisen parisuhteen.

Minä ansaitsen jonkun, joka suutelee minua ja kertoo, että kaikki tulee järjestymään, vaikka tiedämme molemmat, ettei niin käy.

Minä ansaitsen jonkun, joka saa minut tuntemaan rakkautta ja joka näkee yhtä paljon vaivaa kuin minä.

Minä en pyydä sinua antamaan kaikkea, minä en pyydä sinua luopumaan omasta elämästäsi tehdäksesi minut onnelliseksi.

Minä en pyydä laittamaan omaa elämääsi ja unelmiasi sivuun, jotta voisit saada minun unelmani toteutumaan.

En koskaan pyytänyt sitä. Pyysin vain sinua rakastamaan minua yhtä paljon kuin minä rakastin sinua.

Että olisit ollut se, joka arvostaa minua, arvostaa meitä. Joku, joka olisi ollut siinä, koska halusi olla, ei siksi että hänen tarvitsi olla.

Mutta sinä et koskaan ollut se.

Minä luovun meistä, koska minusta ei ole enää mitään jäljellä.

Kaikki voimani on valuneet kuiviin, kaikki rakkauteni on nyt vain kaiku entisestään.

Ja se tappaa minut. Se tappaa minut, kun katson silmiini enkä näe niissä paloa. Palo, jonka sinä sytytit. Ja sammutit.

Se tappaa minut, että minun tulee olla se, joka tämän lopettaa, mutta luulen, että niin se menee.

Minä olin se, joka jatkoin ja minä olen se, joka lopettaa sen.

Luovun meistä, en siksi, etten välitä. Hitto, sinä tiedät, että minä välitän.

Sinä tiedät, että syöksyisin meren syvyyksiin pelastamaan sinut, vaikka pelkään syvyyksiä.

Sinä tiedät, että kohtaisin suurimmat pelkoni sinun vuoksesi, mutta se on juuri asian ydin.

Sillä välin kun minä kohtaan pelkoni ja taistelen päästäkseni esteiden yli, sinä et tee mitään.

ET MITÄÄN.

Sinä vain pysyt sivussa odottaen, että kaikki työ on tehty. Esität, että minä en vuoda verta edessäsi, kuin arpeni olisivat aina olleet tässä.

Kuin sinä et olisi syy niihin.

Minä luovun meistä, en siksi, etten välitä. Vaan siksi, että sinä et välitä. Sinä et välitä, olenko onnellinen vai surullinen, kunhan kaikki sujuu sinulla.

Et välitä, jos sinun rauhasi maksaa minun mielenrauhani, niin kauan kuin sinulla on rauhasi.

Milloin meistä tuli tällaisia? Milloin SINUSTA tuli tällainen?

Muistan vielä miehen, johon rakastuin, miehen, jonka eteen tein kaiken tämän.

Mutta tämä mies on poissa. Tuo mies, jota rakastin ja tulen aina rakastamaan jollain tavalla, ei ole luonani enää.

Kieltäydyn uskomasta, että hän on. Kieltäydyn uskomasta, että joku niin upea ja rakastava voi muuttua tällaiseksi.

Henkiseksi loiseksi, joka rakastaa vain itseään. Henkinen vampyyri, joka imee minut kuiviin onnesta ja rakkaudesta.

Rauhasta ja mielenterveydestä.

Minä luovun meistä. Sinusta.

Ja minä asetan itseni ykköseksi, kuten minun olisi pitänyt tehdä jo kauan aikaa sitten.

Leave a Response