Siinä sä olet, se yksi mies, joka on lumonnut mut, saanut mun sydämen taas hehkumaan… ja silti sä et ole mun luona.
Kaikki alkoi ihan viattomasti: muutama klikkaus, pari kommenttia, ja yhtäkkiä sä olit saanut mun huomion.
Lue myös:
Me alettiin kirjoitella… Puhuttiin kaikesta maan ja taivaan väliltä. Huomattiin nopeasti, että ollaan samalla aaltopituudella. Alettiin hakeutua toistemme luo joka päivä, ja niin me tehdään edelleen.
Mun sydän alkaa joka kerta hakata nopeammin, kun puhelin piippaa ja viesti tulee. Toivon aina, että se olisi sulta. Koska se on tällä hetkellä ainoa, mitä meillä on – kirjoittaminen.
Päivä toisensa jälkeen sä kirjoitat mulle, kuinka paljon rakastat mua, mitä mä sulle merkitsen ja ettei mun pidä menettää kärsivällisyyttä. Sun sanat kuulostaa joka kerta niin kauniilta, ja kaipuu sua kohtaan kasvaa koko ajan.
Ikävä muuttuu vain vahvemmaksi. Kaikki voisi olla niin kaunista. Me ollaan niin lähellä toisiamme ja silti niin kaukana. Me tunnetaan ja ajatellaan samalla tavalla… Pohjimmiltaan me halutaan molemmat samaa.
Mutta sun aikaa vievän työn takia meiltä puuttuu aika. Aika meille….
Kuinka usein mä istun paikallani ja mietin, ajatteletko sä juuri nyt mua?
Mietin, tiedätkö sä, miltä musta juuri nyt tuntuu?
Ja sitten mietin, tunnetko säkin joskus olosi yhtä yksinäiseksi kuin mä?
Tie todelliseen rakkauteen on kova ja kivinen, ja meidän tiemme on todella kova ja kivinen.
Jokainen nainen toivoo rinnalleen miestä, joka suojelee häntä, antaa rohkeutta, ottaa syliin ja on läsnä. Ja sun kohdalla mä tunnen sen: sä olet se mies, jonka mä tarvitsen vierelleni.
Sun ääni on määrätietoinen, mutta silti täynnä tunnetta… Sä löydät aina oikeat sanat. Kun olen romahtamaisillani ja alan epäillä, sä olet siinä. Sä otat mut kiinni ja annat mulle voimaa, etten menettäisi kärsivällisyyttäni.
Ja juuri se tekee susta erityisen – sä osaat oikealla hetkellä saada mut tuntemaan, että olet mun luona ja etten ole yksin.
Lukemattomat treffit eivät ole antaneet mulle sitä turvaa, jonka sä annat mulle pelkillä sanoillasi.
Me ei tiedetä, milloin, missä tai miten tämä rakkaustarina päättyy, mutta mä toivon ja rukoilen, että me pysytään aina yhtenä.
Että meidän sydämet sulautuu toisiinsa, että meidän sielut pysyy ikuisesti yhdessä.
Mutta mitä enemmän aikaa kuluu, sitä enemmän mietin, kuinka paljon kärsimystä ja kipua yksi sydän oikeasti kestää?
Kuinka vahvaa rakkauden täytyy olla, että sen jaksaa kantaa?
Ja mitä enemmän aikaa kuluu, sitä suuremmiksi ristiriidat kasvavat, sitä suuremmaksi mustasukkaisuus kasvaa.
Sitä suuremmaksi kasvaa myös pelko siitä, että toinen meistä ei enää kestä ja päästää jonkun toisen elämäänsä. Sä sanot mulle niin usein: sä pelkäät, etten mä jaksa tätä, pelkäät että päästän jonkun muun mun elämään.
Ja kuinka monta kertaa mä olen jo kysynyt itseltäni, onko meillä mahdollisuus tulla onnellisiksi, ihan oikeasti onnellisiksi? Elää tavallista elämää niin kuin muutkin parit…
Nukahtaa sylikkäin, herätä yhdessä, syödä aamupalaa, suunnitella päivää.
Vain elää, rakastaa ja nauraa. Eikö se ole myös sun toiveesi?
Vaikka meidän riidat ovat olleet jo todella isoja ja vaikka olin mielessäni jo niin lähellä lähtemistä, en vain pystynyt jättämään sua. En pystynyt kuvittelemaan olevani ilman sua.
Susta on tullut mulle kuin riippuvuus, ilman jota en enää osaa elää. Sä olet kuin ilma, jota tarvitsen hengittääkseni. Ilman sua en pysty hengittämään.
Vain sun kanssasi mun sydän lyö oikeassa rytmissä.
Mun tunteet menevät niin usein sekaisin, etten välillä enää tiedä, mikä on oikein ja mikä väärin. Ja sitten vielä kaikki se kritiikki, jota saan kuulla – että meidän rakkaudella ei ole mahdollisuutta, ettei tämä rakkaus ole aitoa ja ettemme koskaan löydä toistemme luo.
Tuskin kukaan ymmärtää, että annan meille ylipäätään mahdollisuuden, että uskon vielä meihin. Mun pitäisi kuulemma herätä ja lopettaa unelmointi. Joka kerta tuollaiset lauseet suistavat mut raiteiltaan.
Mutta mä mietin: unelmoinko mä? Vai uskonko mä vain oikeaan rakkauteen. Sellaiseen rakkauteen, jota sä annat mulle.
Kuinka usein olen maannut paikallani kyyneleet poskilla, koska olisin tarvinnut vain yhden halauksen. Koska elämä ei taaskaan ollut mun puolella, koska eteeni oli taas asetettu esteitä…
Ja sitten sä olet siinä, rohkaiset mua, annat mulle voimaa ja sanot, että olen vahvempi kuin itse uskonkaan.
Ja että sä olet aina mun luona, että olen aina sun ajatuksissasi, että menet nukkumaan mun kanssani ja heräät mun kanssani. Että me voidaan selvitä kaikesta.
Ja sellaisina hetkinä haluaisin vain ottaa sut syliin. Mä tiedän, etten tule koskaan tapaamaan ketään sun kaltaistasi. Miestä, joka tietää mitä haluaa ja seisoo tukevasti omilla jaloillaan.
Miestä, joka on tunteellinen ja antaa mulle turvaa. Joka kantaa omaa naistaan kuin aarretta. Joka rakastaa ja kunnioittaa häntä. Mutta samalla osaa määrätietoisesti asettaa hänelle rajoja. Juuri sellainen mies sä olet.
Ja sä olet kääntänyt mun pienen vaatimattoman maailmani päälaelleen. Sekoittanut mun tunteet, ja valehtelisin, jos väittäisin, ettei se tunnu kauniilta.
Sä sanot, että olen sun prinsessasi, ja joskus sun kanssasi tuntuu kuin eläisin satua. Kun meidän keskustelut muuttuvat taas syviksi ja intensiivisiksi, unohdan kaiken ja kaikki ympärilläni ja haluan sen hetken sun kanssa vain itselleni.
Haluan vain olla lähellä sua. Se, mitä meidän välillä on tapahtunut, on hullua, enkä olisi koskaan uskonut, että tällainen on edes mahdollista.
Ja moni pitää tätä tarinaa ehkä hulluna. Mutta rakkautta ei voi ottaa käteen, rakkaus on tunne – ja luultavasti vahvin tunne, jonka ihminen voi kokea.
Tunne, joka voi sekoittaa koko elämän. Rakkaus saa tunteet villiintymään. Se saa sut tuntemaan iloa, surua, pettymystä, ikävää, onnea, epäilyä ja paljon muuta samaan aikaan.
Ja juuri sitä rakkaus tekee mulle nyt. Sitä tämä mies tekee mulle: sekoittaa mut täysin – ja koko mun tunnemaailmani.
Mutta aika näyttää, pääsenkö tavoitteeseeni ja saanko elämän tämän miehen kanssa, sellaisen elämän kuin toivon.
“Mariola R.”