Tämä vuosi alkoi sillä ajatuksella, että minun on oltava onnellisin nainen maailmassa, koska minulla oli hänet. Hän oli yksi niistä harvoista miehistä, jotka olivat lähellä täydellistä poikaystävää.

Hän oli huomaavainen, huolehtivainen, helppoa jutteluseuraa, maskuliininen, menevä ja intohimoinen. Tällä tavalla hänet näin, hänessä oli nämä kaikki.

Tunsin, että hänen elämäntehtävänsä oli tehdä minut onnelliseksi. Hän hukuttaisi minut huomiollaan.

Hän keksisi hauskimmat keinot yllättää minut. Hänellä olisi aina aikaa minulle, oli hän kuinka kiireinen tahansa.

Minä rakastin häntä kuuhun ja takaisin ja ajattelin olevani jonkinlaisessa unessa, toivoen, etten koskaan heräisi.

Kaikki vaikutti täydelliseltä. Mutta jonkin ajan päästä aloin nähdä, kuka hän oikeasti on.

Kuin hän olisi muuttunut hetkessä. Hänestä tuli ihminen, jota en enää tunnistanut. Kaikki hänen huomionsa tuntui taakalta.

Hän puuttui koko ajan asioihini. Hän ei pitänyt käytöksestäni.

Hän paheksui kaikkea, mitä sanoin tai hän ei hyväksynyt tapaa, jolla asiani esitin.

Yhtenä päivänä olin täydellisin nainen maailmassa ja seuraavana päivänä hän ei sietänyt nähdä minua. Hän kohteli minua, kuin olisin täynnä vikoja päästä varpaisiin.

Pahinta oli se, että uskoin häntä. Luulin, että se minä olin.

Etten ollut tarpeeksi hyvä hänelle ja minun tulisi muuttua. Hän sai minut epäilemään itseäni kaikin mahdollisin tavoin.

Se vaikutti minun elämääni, minun työhöni ja suhteisiini muihin ihmisiin. Puhumattakaan suhteestani omaan itseeni.

Olin kyvytön tekemään päätöksiä, koska en tiennyt, voinko sellaista tehdä.

Minä ryntäsin hänen luokseen pyytämään neuvoa kaikkeen, koska hän sai minut uskomaan, että hänellä on kaikki vastaukset.

Hän teki minut onnettomaksi. En osannut olla onnellinen enää. Toki nauroin aina silloin tällöin, mutta tuossa hymyssä ei ollut onnea.

Vaikutti siltä, että minun tuli maksaa takaisin kaikista niistä onnellisista hetkistä, joita meillä oli.

Hän sanoi rakastavansa minua niin monet kerrat. Hän vannoi, että minä olen hänen elämänsä rakkaus.

Hän vakuutti, ettei ole olemassa suurempaa rakkautta, kuin meidän kahden välinen.

Nyt tiedän, että se oli kaikkea muuta kuin rakkautta, koska rakkaus ei koskaan sattuisi näin paljon.

Jos se olisi ollut rakkautta, hän ei koskaan olisi antanut minulle noita onnellisia hetkiä vain, jotta voisi pilata ne kaikilla niillä surkeilla hetkillä.

Hän ei olisi sanonut, että minä olen kaunis ja seuraavaksi haukkunut minua. Hän ei edes sanonut minulle hyviä asioita, kun näki minun olevan täysin alamaissa.

Jos se olisi ollut rakkautta, hän ei olisi koskaan alistanut minua. Hän olisi nähnyt minut tasavertaisenaan.

Hän ei olisi saanut nautintoa siitä, että sai minut ajattelemaan pahoja asioita itsestäni. Hän ei olisi koskaan saanut minua kyseenalaistamaan järkeäni tai kykyjäni.

Jos se olisi ollut rakkautta, hän ei olisi koskaan saanut minua tuntemaan, etten olisi tarpeeksi hyvä.

Ja tämän hän teki – sai minut epäilemään itseäni, sai minut ajattelemaan, etten ole tarpeeksi kaunis, tarpeeksi viisas, tarpeeksi hyvä tai mitään tarpeeksi hänelle.

Jos se olisi ollut rakkautta, hän ei olisi koskaan katsonut minun itkevän.

Hän ei olisi koskaan sallinut kyyneleiden valua poskilleni hänen vuokseen.

Hän ei olisi koskaan satuttanut minua tarkoituksella. Hän ei olisi koskaan ollut syy noille kyynelille ensinkään.

Lopuksi ainoa mitä voin sanoa, on kiitos, että näytit minulle, mitä rakkaus ei ole.

Kiitos sinun, minä aloitan vuoden 2019 täysin uutena ihmisenä. Sellaisena, joka ei salli alistaa itseään.

Sellaisena, joka tietää olevansa tarpeeksi hyvä eikä koskaan salli kenenkään uskotella toisin.

Sellaisena, joka on vahvempi kaikkien noiden kyyneleiden vuoksi. Sellaisena, joka oppii rakastamaan itseään uudestaan.

Leave a Response