”Hyvästi!”
Tuota sanaa hän ei ollut koskaan ottanut vastaan niin surullisena.
Lue myös:
Luulen, että kun lähdit hänen luotaan, sä tiesit jo, että juuri häneen tämä sattuisi kaikkein eniten. Häneen sattui niinä öinä, kun hän makasi sängyssään ja tuijotti kattoa, koska kaipasi sua ja halusi puhua sun kanssa. Hän ei vain saanut unta, koska ajatteli, että kaikki oli hänen syytään.
Häneen sattui niinä hetkinä, kun hän itki loputtomasti, koska kaikki kokemansa kipu palasi mieleen. Ja sä et halunnut olla hänen tukenaan auttamassa häntä selviytymään siitä, minkä itse aiheutit.
On epäreilua, että pahiten satutettu ihminen ei koskaan ole se, joka ansaitsisi sen.
Sä jatkoit elämääsi, samalla kun hän hajosi palasiksi ja joutui katsomaan, miten sä menit eteenpäin ilman häntä.
Kun annoit hänelle takaisin hänen sydämensä palaset, sä tiesit, että hän yrittäisi koota ne uudelleen – kuin palapelin, jota hän ei koskaan saisi valmiiksi, koska viimeinen pala, jonka hän oli antanut sulle, puuttui.
Sitä hän ei tiennyt, että se sattui myös suhun. Hän oli ollut tärkeä osa sun elämää, ja sä tunsit syyllisyyttä siitä, että teidän suhteenne meni rikki.
Hänellä ei ollut muuta vaihtoehtoa kuin jatkaa elämäänsä….
Sitten sä näit hänet taas, mutta tällä kertaa hän ei ollut yksin. Hän nauroi miehen vieressä, jota sä et edes tuntenut, ja se sattui paljon enemmän kuin olit kuvitellut.
Koska juuri sillä hetkellä tyttö, jota sä pidit heikkona, todisti sulle, ettei hän ollut sitä enää.
Hän käveli sun ohitsesi. Sä näit, miten joku toinen otti häntä kädestä ja suuteli poskelle niin, ettei hän edes huomannut sua.
Ja sillä hetkellä sä ymmärsit, mitä olit menettänyt.
Rakkauden, jota pidit itsestäänselvyytenä. Suhteen, jota et enää osannut arvostaa. Sä lähdit pois ja annoit jollekin toiselle mahdollisuuden rakastaa häntä samalla tavalla kuin hän rakasti sua.
Ehkä sä olit se, joka teki virheen, mutta hän, joka näytti heikolta hyvästien hetkellä, seisoo nyt suorana ja näyttää paremmalta kuin koskaan. Erona vain on se, että hänen vieressään olevan miehen ei tarvitse menettää häntä tajutakseen sen.
Sä otit askeleen häntä kohti ja hymyilit varovasti, mutta hän kääntyi miehen puoleen, kuiskasi jotain tämän korvaan ja käveli baaritiskille. Sä jäit miettimään, juoko hän yhä samaa kuin ennen, ja mikä hänessä oikeastaan oli muuttunut.
”Mitä sulle kuuluu?” hän sanoi hiljaa. Hän katsoi sua rauhallisesti, ihan eri tavalla kuin silloin, kun viimeksi lähdit. Ja silloin sä ymmärsit, ettei hän ollut enää loukkaantunut eikä vihainen.
Sä tiedät, ettei hän rakasta sua enää niin kuin ennen, ja se sattuu kaikkein eniten.
Keskustelun aikana tajuat, että tämä ihminen, joka näyttää ja kuulostaa samalta, onkin oikeasti vieras.
Ja sitten hän lähti pois. Kun katsoit hänen kävelevän kauemmas, ymmärsit viimein, mitä olit menettänyt. Joskus vasta silloin, kun menetät jonkun ja näet hänen jatkavan elämäänsä, tajuat, että ehkä sen pitikin päättyä juuri näin.