Skip to Content

Miksi jäät hänen luokseen, vaikka hän ei tee sulle hyvää?

Miksi jäät hänen luokseen, vaikka hän ei tee sulle hyvää?

Miksi pää on jo ymmärtänyt kaiken, mutta sydän seisoo yhä eteisessä – anatomia siitä, miksi lähteminen tuntuu mahdottomalta

On yö. Älypuhelimeni sininen valo on makuuhuoneen ainoa valonlähde, ja vieressäni nukkuu mies, jonka takia minä valvon.

Lue myös:

Hänen hengityksensä on rauhallista ja tasaista. Minun takkuaa. Selaan vanhoja viestejä, keskusteluja kahden vuoden takaa, ajalta jolloin tapasimme.

Etsin todisteita. Todisteita siitä, että hän rakastaa minua. Tai todisteita siitä, että olen hullu, kun edes uskallan epäillä.

Jos klikkasit tätä artikkelia, tunnet luultavasti tuon tunteen. Sen ristiriidan sen välillä, mitä kaikki ystäväsi sanovat sinulle (”Jätä se jo!”), mitä oma järkesi huutaa (”Tällä ei ole tulevaisuutta!”) ja mitä kätesi tekevät (eli: jäät. Pidät kiinni. Kirjoitat vielä yhden viestin).

Kirjoitan tämän naisena, joka eli vuosia tuossa tunteiden ei-kenenkään-maassa. Naisena, joka istui autossa kotitalon edessä ja itki, ennen kuin veti hymyn kasvoilleen ja meni sisään. Naisena, josta tuli mestari keksimään tekosyitä hänen käytökselleen.

Häpesin sitä pitkään. Pidin itseäni vahvana ja fiksuna naisena – miksi sitten muutuin tässä suhteessa ihmiseksi, joka kerjäsi muruja?

Nyt tiedän: se ei johtunut siitä, että olisin ollut heikko. Se johtui siitä, että toksisten suhteiden dynamiikka iskee psykologisia ja biokemiallisia koukkuja, jotka sitovat meidät vahvemmin kuin mikään ”tavallinen” rakkaus.

Sukelletaan syvemmälle. Katsotaan rehellisesti, miksi jäämme, vaikka tiedämme sen rikkovan meitä.

1. Peliautomaatin logiikka: miksi arvaamattomuus koukuttaa

Ehkä julmin väärinkäsitys epäterveistä suhteista on se, että ne olisivat aina huonoja. Jos ne olisivat, me kaikki lähtisimme heti. Kukaan ei vapaaehtoisesti koske kuumaan hellanlevyyn joka päivä.

Ongelma – ja se liima, joka pitää meidät kiinni – ovat hyvät hetket.

Käyttäytymispsykologiassa on käsite nimeltä satunnainen vahvistaminen. Kuvittele peliautomaatti: jos voittaisit joka kerta, se alkaisi kyllästyttää. Jos et voittaisi koskaan, turhautuisit ja lopettaisit.

Mutta jos voitat joskus – täysin ennalta arvaamatta, sattumanvaraisesti ja harvoin – syntyy riippuvuus. Syötät kolikon toisensa jälkeen siinä toivossa, että saisit taas sen yhden hyvänolon piikin.

Minun kumppanini oli minun peliautomaattini. Oli viikkoja, jolloin hän oli kylmä, torjuva ja kriittinen. Hän ohitti tarpeeni ja jätti minut yksin. Tunsin itseni arvottomaksi, ja kortisolitasoni eli stressitasoni oli jatkuvasti tapissa.

Ja sitten yhtäkkiä, täysin varoittamatta: rakastava sana. Kukkakimppu. Lämmin katse, joka sanoi: ”Sinä olet minulle ainoa.”

Sillä hetkellä aivot vapauttavat valtavan määrän dopamiinia. Se on biokemiallinen helpotus, joka tuntuu voimakkaammalta kuin mikään tasainen, terve suhde. Kehosi oppii: Hän on kivun lähde, mutta hän on myös ainoa lääke siihen kipuun. 

Emme jää huonojen aikojen takia. Jäämme, koska olemme koukussa siihen helpotukseen, jonka lyhyet hyvät hetket antavat. Odotamme seuraavaa voittoa.

2. ”Potentiaalirakkauden” ansa

Kun katson nyt taaksepäin, minun on myönnettävä yksi kipeä totuus: en useinkaan ollut edes rakastunut siihen mieheen, joka seisoi edessäni. Olin rakastunut hänen potentiaaliinsa.

En nähnyt miestä, joka huusi minulle, koska olin ostanut väärää juustoa. Näin hänessä haavoittuneen pojan, jolla oli ollut vaikea lapsuus.

Näin miehen, joka hän voisi olla, jos hän vain saisi ongelmansa hallintaan. Ajattelin: ”Jos vain rakastan häntä tarpeeksi, jos olen tarpeeksi kärsivällinen, hänestä tulee se mies. Minä olen ainoa, joka oikeasti ymmärtää häntä.”

Se on eräänlaista ylimielisyyttä, joka on naamioitu auttamisenhaluksi. Teemme itsestämme kumppanimme sielun projektipäällikön. Sijoitamme kaiken energiamme kuvitteelliseen tulevaisuuteen.

Joka kerta kun hänellä oli hyvä päivä, ajattelin: ”Näetkö! Siinä hän on! Tuo on hänen todellinen minänsä!” Kun hänellä oli huono päivä (mikä tapahtui 80 prosenttia ajasta), ajattelin: ”Hänellä on vain nyt stressiä, tuo ei ole oikeasti hän.”

Julma todellisuus on kuitenkin tämä: mies, joka kohtelee sinua huonosti, on hänen todellinen minänsä. Hänen käytöksensä on todellisuus. Potentiaali on vain satu, jota kerromme itsellemme, jotta kestäisimme kivun.

3. Kognitiivinen dissonanssi ja sisäinen puolustusasianajaja

Mitä huonommin hän kohteli minua, sitä enemmän puolustin häntä. Se kuulostaa ristiriitaiselta, mutta kyse on psykologisesta suojamekanismista nimeltä kognitiivinen dissonanssi.

Minäkuvani (”Olen itsenäinen nainen, joka ei siedä mitä tahansa”) ja tekoni (”Jään miehen luo, joka kohtelee minua epäkunnioittavasti”) eivät sopineet yhteen. Tämä sisäinen ristiriita aiheuttaa valtavaa stressiä.

Sen stressin helpottamiseen minulla oli kaksi vaihtoehtoa: lähteä (muuttaa toimintaa) tai tulkita todellisuus uudelleen (muuttaa omaa havaintoa). Koska lähteminen tuntui liian vaaralliselta, aloin vääntää todellisuutta toisenlaiseksi.

Minusta tuli hänen paras puolustusasianajajansa – ystävilleni, perheelleni ja ennen kaikkea itselleni.

  • ”Ei hän tarkoita sitä niin, hänellä on vain tulinen luonne.”
  • ”Olinhan minäkin tänään hankala.”
  • ”Riiteleväthän muutkin parit.”

Siirsin omia rajojani niin monta kertaa, etten lopulta enää tiennyt, missä ne alun perin kulkivat. Otin syyllisyyttä kannettavakseni, vaikka se ei kuulunut minulle, vain jotta suhde tuntuisi taas jotenkin järkevältä.

Sillä jos minäolen syyllinen, minulla on kontrolli. Silloin voin muuttua, ja kaikki järjestyy. Sen hyväksyminen, että hän on toksinen ja minä olen voimaton, olisi ollut paljon pelottavampaa.

4. Sunk cost -harha: miksi jo tehdyt panostukset sitovat

Tunnemme tämän taloudesta: sijoitat rahaa projektiin. Projekti menee huonosti. Mutta sen sijaan, että vetäytyisit, laitat siihen lisää rahaa, koska sanot itsellesi: ”Olen jo sijoittanut tähän niin paljon, tämä ei saa olla turhaa.”

Suhteissa kutsumme sitä usein rakkaudeksi, mutta monesti kyse on sunk cost -harhasta eli uppoavien kustannusten harhasta. Ajattelin usein: ”Olemme olleet yhdessä jo neljä vuotta. Meillä on yhteinen koti, yhteisiä lomia, niin paljon muistoja. Jos lähden nyt, kaikki kyyneleet ja kaikki taistelu ovat olleet turhia.”

Kohtelemme omaa elinaikaamme kuin osakesalkkua, jota emme halua myydä tappiolla. Toivomme käännettä parempaan. Mutta suhde ei ole pörssi. Emme saa kärsittyjä vuosia takaisin kärsimällä vielä viittä lisää.

On vaikeaa myöntää itselleen: Olin väärässä. Sijoitin vuosia johonkin, joka on konkurssissa. Se myöntäminen sattuu. Siksi jäämme, jotta meidän ei tarvitsisi kohdata sitä ”hukkaan menneen” tuskaa.

5. Pelko siitä, miten paljon hän on jo vienyt sinusta

Yksi asia, josta puhutaan liian harvoin, on itsetunnon järjestelmällinen murentaminen. Toksinen suhde on kuin vampyyri, joka imee elämänenergiasi hitaasti pois.

Alussa olin täynnä elämää, minulla oli harrastuksia ja ystäviä. Suhteen lopussa tunsin itseni pieneksi, harmaaksi ja tyhjäksi. Hän ei lyönyt minua, mutta hänen sanansa ja käytöksensä olivat saaneet minut tuntemaan, että olen ”liian vaikea”, ”liian herkkä” tai yksinkertaisesti ”en tarpeeksi hyvä”.

Kun sinusta tuntuu siltä – kuin et olisi mitään – ajatus erosta näyttää mahdottomalta. Kuka minua enää haluaisi? Miten selviäisin yksin, jos tuskin uskallan päättää edes, mitä syön illalliseksi, ilman pelkoa kritiikistä?

Hän oli tehnyt itsestään elämäni ainoan tukipilarin rikkomalla hiljalleen kaikki muut pilarit: ystävät, itseluottamuksen, itsenäisyyden. Ja kun koko maailmasi seisoo enää yhden pilarin varassa, pelkäät paniikinomaisesti kaataa sen – vaikka se olisi jo laho. Pelko vapaasta pudotuksesta tyhjyyteen on suurempi kuin jäämisen kipu.

6. Biologinen kiinnittyminen: trauma bond

Joskus kysyin itseltäni: ”Miksi kaipaan häntä, vaikka hän juuri satutti minua?” Siinä on niin sanotun trauma bondingin raadollisuus. Kun koemme eksistentiaalista pelkoa tai äärimmäistä stressiä (ja riidat tällaisissa suhteissa tuntuvat eksistentiaalisilta), etsimme vaistomaisesti turvaa läheisimmältä ihmiseltämme.

Terveessä suhteessa kumppani lohduttaa sinua, kun sinulla on stressiä. Toksisessa suhteessa kumppani on stressin lähde – mutta samalla ainoa ihminen, jonka lohdun pystyt ottamaan vastaan.

Juokset siis sen ihmisen luo, joka satutti sinua (vertauskuvallisesti tai fyysisesti), jotta hän lohduttaisi sinua. Se luo äärimmäisen vahvan, mutta sairaan siteen. Se on rakkauden Tukholma-syndrooma. Ilman piinaajaa tuntuu, ettet pysty elämään.

7. Käännekohta: kun keho on päätä viisaampi

Miten minä lopulta pääsin pois? Ei ollut yhtä suurta räjähdystä. Ei Hollywood-loppua, jossa pakatut laukut seisovat sateessa. Se oli enemmänkin toivon hidasta kuolemista. Ja ennen kaikkea: kehoni meni lakkoon.

Kauan ennen kuin pääni oli valmis hyväksymään totuuden, kehoni huusi sen ääneen. Minulla oli jatkuvasti vatsakipuja. Sain ihottumaa. Sydämeni hakkasi, kun hänen autonsa kääntyi pihaan. Olin kroonisesti uupunut, nukuinpa kuinka paljon tahansa.

Eräänä päivänä istuin lääkärin odotushuoneessa, taas kerran selittämättömien vatsakipujen takia, ja minulle kirkastui täysin: Tämä mies tekee minut sairaaksi. Fyysisesti sairaaksi. Kyse ei enää ollut siitä, ”rakastanko häntä?” tai ”rakastaako hän minua?”. Kyse oli selviytymisestä. Minun piti valita: hän tai minä.

Aloin kirjoittaa päiväkirjaa. En tunteista, vaan faktoista. Päivämäärä: tiistai. Tapahtuma: hän oli puhumatta minulle kolme tuntia, koska nauroin silloin kun hän oli vakava. Tunne: pelko, pahoinvointi. Kun näin sen mustaa valkoisella, se auttoi murtamaan kognitiivisen dissonanssin. En voinut enää kaunistella sitä, kun se seisoi siinä edessäni.

8. Mitä haluan sanoa sinulle, jos olet vielä siellä

Jos luet tätä ja nyökkäät, jos silmiisi ehkä nousee kyyneleitä, koska tunnet itsesi paljastetuksi: älä tuomitse itseäsi. Se, ettet ole vielä lähtenyt, ei tarkoita, että olisit tyhmä.

Se tarkoittaa, että rakastat, toivot ja olet jumissa verkossa, joka iskee syvimpiin inhimillisiin tarpeisiisi: kiintymykseen ja turvallisuuteen.

Lähteminen on kuin kylmä vieroitus. Se sattuu. Aivosi huutavat. Ajattelet, että kuolet yksinäisyyteen. Mutta voin luvata sinulle: et kuole.

Tuon pelon toisella puolella odottaa versio sinusta, jonka olet ehkä jo unohtanut. Versio, joka hengittää vapaasti. Jolla ei enää ole vatsakipuja, kun puhelin soi. Joka juo aamukahvinsa rauhassa ilman, että täytyy skannata huoneen tunnelmaa kuin miinanraivaaja.

Sinun ei tarvitse lähteä tänään. Mutta ala katsoa totuutta kohti. Lopeta hänen puolustelunsa. Kirjoita faktat ylös. Puhu ihmiselle, joka ei sano sinulle ”Kyllä se siitä”, vaan ”Tuo ei ole ok”.

Vaikein askel ei ole itse muutto pois. Vaikein askel on päätös omassa päässä: Olen arvokkaampi kuin tämä. Ja kun kerran todella tunnet tuon lauseen, mikään ei enää pysty pysäyttämään sinua. Ei edes oma pelkosi.