On kokemuksia, jotka muuttavat meitä pysyvästi, ja yksi niistä on narsistin kohtaaminen. Jos oot joskus ajautunut tällaiseen suhteeseen, tiedät, ettei kyse ole vain rakkaudesta, vaan vallasta, kontrollista, peleistä ja sanattomasta kamppailusta siitä, kuka saa olla niskan päällä.
Mä olen usein miettinyt, mikä oikeasti osuu narsistin arimpaan kohtaan. Sekö, että ignoraat hänet ja samalla kyseenalaistat hänen merkityksensä?
Lue myös:
Vai sekö, että blokkaat hänet ja suljet pääsyn luoksesi lopullisesti? Tämä kysymys pyöri mun mielessä pitkään – ei teoriassa, vaan kipeän kokemuksen kautta.
Naisena, joka on seissyt narsistin rinnalla, tunnen molemmat tilanteet. Tiedän, miltä tuntuu olla hiljaa, olla vastaamatta viesteihin ja päättää sisällään: ”Et saa musta enää mitään irti.”
Ja tiedän myös, miltä tuntuu vetää lopullinen raja, painaa estä-nappia ja katkaista kaikki yhteys.
Molemmilla tavoilla on vaikutus – häneen, mutta myös muhun. Ja kun katson nyt taaksepäin, osaan aika tarkasti sanoa, miksi molemmat sattuvat, mutta eri tavalla, ja miksi vastaus liittyy lopulta paljon siihen, miten narsisti on sisältä rakennettu.
Ignoraamisen hiljaisuus
Kun ignoraan narsistin, vien häneltä sen, mitä hän tarvitsee kaikkein eniten: reaktion. Narsisti elää huomiosta.
Se on kuin happea hänen hauraalle egolleen. Vaikka hän raivostuttaa, provosoi tai satuttaa, kyse ei koskaan ole vain teosta itsestään, vaan siitä kaiusta, jonka se saa aikaan. Sun kipu, sun kyyneleet, sun puolustautuminen, jopa sun viha – kaikki se ruokkii häntä. Se vahvistaa hänen valtaansa ja näyttää hänelle, että hän pystyy ohjailemaan sua.
Ignoraaminen tarkoittaa, että kieltäydyt antamasta hänelle tuota ravintoa. Ei vastausta, ei katsetta, ei elonmerkkiä. Se tarkoittaa, että hänen pelinsä valuu tyhjyyteen. Ja juuri se on narsistille sietämätöntä. Muistan päiviä, jolloin päätin tietoisesti olla vastaamatta.
Viestejä tuli koko ajan enemmän, puheluista tuli yhä painostavampia. Ensin hän oli hurmaava, sitten vihainen, lopulta epätoivoinen. ”Miksi sä et vastaa?” – se ei ollut niinkään kysymys, vaan huuto kontrollin perään.
Ignoraaminen vie häneltä näyttämön. Hän seisoo siinä, esittää omaa näytelmäänsä, mutta katsomo on tyhjä. Hänen roolilleen ei ole enää yleisöä. Ja juuri se osuu arkaan paikkaan, koska hän joutuu tuntemaan, ettei olekaan niin tärkeä kuin haluaa itselleen uskotella.
Mutta ignoraamisella on myös toinen puoli: se vaatii multa valtavasti voimaa. Sillä samalla kun hän riehuu, mun tehtäväni on pysyä lujana.
Ei vastausta, ei selittelyä, ei tarvetta puolustella itseäni. Ignoraaminen tarkoittaa sitä, että valitset tietoisesti olla tekemättä mitään. Ja se on vaikeaa, kun tunteet ovat vielä kiinni tilanteessa.
Blokkaamisen lopullisuus
Blokkaaminen on toisenlaista kipua. Se on selkeä viesti: ”Sulla ei ole enää pääsyä mun luo.” Narsistille se tarkoittaa äärimmäistä kontrollin menetystä.
Kun ignoraaminen jättää oven vielä hitusen raolleen – hän voi kirjoittaa, hän voi toivoa, että reagoit joskus – blokkaaminen tarkoittaa, ettei hän pääse edes yrittämään.
Muistan tarkasti sen hetken, kun blokkasin hänet. Se oli yksi klikkaus, pieni tekninen teko – ja silti valtavan iso symbolinen päätös.
Hän raivostui, käytti uusia numeroita ja yritti ottaa yhteyttä ystävien kautta. Kaikki vain siksi, ettei hänen olisi tarvinnut hyväksyä sitä, että olin päättänyt sulkea hänet kokonaan ulos.
Blokkaaminen satuttaa, koska se on lopullista. Se ei sano vain: ”En reagoi”, vaan: ”Sä et enää ole olemassa mun maailmassa.” Ihmiselle, jonka koko itsetunto nojaa ulkopuolelta tulevaan vahvistukseen, se on kuin isku kasvoihin. Se pakottaa hänet elämään totuuden kanssa, jota hän vihaa syvästi: hän on voimaton.
Mutta tässäkin on kääntöpuoli. Blokkaaminen voi johtaa tilanteen kärjistymiseen. Narsisti, jota ignoroidaan, raivoaa usein piilossa. Narsisti, joka blokataan, alkaa etsiä uusia tapoja tuntea taas valtaa – ja joskus hänestä tulee aggressiivisempi, äänekkäämpi ja vielä manipuloivampi. Blokkaaminen on suojakeino, mutta narsistin silmissä myös provokaatio.
Kumpi sattuu häneen enemmän?
Vastaus ei ole yksiselitteinen, koska se riippuu siitä, missä vaiheessa hän on – ja missä vaiheessa minä olen. Ignoraaminen vie häneltä energian, jonka hän saa mun reaktioista. Blokkaaminen vie häneltä pääsyn muhun. Molemmat sattuvat, mutta eri tavalla.
Ignoraaminen kalvaa hänen egoaan, koska hän tuntee itsensä merkityksettömäksi. Hän muuttuu yhä äänekkäämmäksi ja äärimmäisemmäksi saadakseen edes jonkin reaktion.
Blokkaaminen osuu syvemmälle, koska se on lopullista ja näyttää hänelle, ettei hänellä oikeasti ole enää valtaa. Mutta siihen liittyy riski, että hän alkaa etsiä uusia reittejä luokseni – vaikka vain todistaakseen, että hän on yhä olemassa.
Se, mikä satuttaa häntä eniten, riippuu siis myös siitä, mitä minä haluan. Jos haluan suojella itseäni, blokkaaminen on johdonmukaisin päätös. Jos haluan riisua häneltä valtaa vähitellen, ignoraaminen on kovempi ase. Hänelle molemmat ovat pistoja, mutta blokkaaminen on veitsi, joka katkaisee yhteyden.
Mun totuuteni
Kun katson nyt taaksepäin, tiedän, ettei ignoraaminen eikä blokkaaminen ollut ensisijaisesti häntä varten, vaan mua varten. Kyse ei ole siitä, mikä satuttaa häntä enemmän, vaan siitä, mikä suojaa mua paremmin.
Ignoraaminen näytti mulle, että voin itse päättää, mihin annan energiani. Blokkaaminen näytti mulle, että saan asettaa rajoja. Molemmat olivat askelia kohti vapautta.
Ja silti tiedän myös tämän: narsistille blokkaaminen oli syvempi haava. Koska se oli loppu. Koska hän ei voinut enää toivoa saavansa mua takaisin peleillään.
Koska hänen oli pakko hyväksyä, että hänen vallallaan oli rajat. Ja juuri sitä narsistit vihaavat kaikkein eniten: huomata, etteivät he ole koskemattomia.