Joskus sitä ei huomaa heti. Sä ajattelet, että hän on vain satutettu. Monimutkainen. Ehkä ei vielä ihan löytänyt paikkaansa elämässä.
Ehkä hän vain pelkää. Ja koska rakastat häntä, jaksat olla kärsivällinen. Kuuntelet häntä, vaikka hän ei sano mitään.
Lue myös:
Sä jäät, vaikka hän lähtee. Sä jatkat, vaikka tunnet, että samalla pienennät itseäsi koko ajan enemmän.
Se alkaa hiljaa. Yhdestä kommentista, joka osuu sinuun, mutta sanot itsellesi, ettei hän tarkoittanut sitä niin. Katseesta, joka tekee olosi epävarmaksi, mutta alat etsiä vikaa itsestäsi. Hiljaisuudesta, joka tuntuu rangaistukselta – mutta uskot, että hän vain tarvitsee tilaa.
Ja niin alat suojella häntä. Häneltä itseltään. Omalta pettymykseltäsi. Hänen omilta rajoiltaan.
Sitä et vielä näe: tämä mies ei taistele sinua vastaan. Hän taistelee itseään vastaan. Hänen sisällään on itsevihaa, joka syö häntä hiljaa.
Ja mitä enemmän rakastat häntä, sitä selvemmin hän tuntee kaiken sen, mitä hän ei itse osaa kantaa – läheisyyden, luottamuksen ja tunteen siitä, että hän on näkemisen arvoinen.
Ja koska hän ei usko mihinkään näistä, hän työntää sinut pois. Ei aina suoraan. Mutta sen kyllä tuntee. Hän sanoo, että olet liian herkkä. Liikaa. Liian pehmeä. Loukkaannut liian helposti. Mutta oikeasti hän pitää sinut etäällä vain siksi, ettei hän kestä itseään, kun tulet liian lähelle.
Hän saa sinut tuntemaan itsesi pieneksi, ei siksi että olisit pieni – vaan siksi, ettei hän tunne oloaan vakaaksi sinun vierelläsi. Hän horjuttaa sinua, koska hän tuntee hallitsevansa tilannetta vain silloin, kun sinä alat epäillä itseäsi.
Ja hän rakastaa sinua tavalla, joka tuntuu usein aidolta – mutta samalla se imee sinut tyhjäksi. Hänen maailmassaan rakkaus ei ole lämpöä. Se on taistelua. Paikka, jossa läheisyys tarkoittaa yliotteen pitämistä.
Ja jos olet herkkä, haluat ymmärtää. Tunnet hänen menneisyytensä ja haavansa. Keksit selityksiä, perustelet hänen käytöstään ja suojelet häntä. Ehkä jopa toivot, että rakkautesi voisi parantaa jotain, mikä syntyi kauan ennen sinua.
Mutta siinä samalla sä unohdat tämän: Sinusta tulee heijastuspinta kivulle, joka ei koskaan kuulunut sinulle. Ja mitä lähemmäs tulet, sitä enemmän sinusta tulee maalitaulu. Ei siksi, että tekisit jotain väärin – vaan siksi, että olet siinä.
Mies, joka vihaa itseään, rankaisee sinua ennemmin tai myöhemmin siitä, että rakastat häntä. Ei avoimesti. Ei aina edes tietoisesti. Mutta hiljaisuudella, kontrollilla, kritiikillä ja vetäytymisellä. Ja mitä enemmän annat, sitä vähemmän saat takaisin – koska sinun valosi nostaa hänessä esiin varjoja, joita hän ei halua nähdä.
Ja ehkä sä jäät. Koska toivot. Koska taistelet. Koska tunnet syvästi. Mutta samalla kadotat itsesi. Et kerralla. Vaan pienissä hetkissä, joissa et enää sano, mikä satuttaa sinua.
Hetkissä, joissa et enää kysy, missä hän oli. Hetkissä, joissa rauhoittelet itseäsi, vaikka sisälläsi et ole enää pitkään aikaan tuntenut oloasi turvalliseksi.
Älä koskaan unohda tätä: Mies, joka vihaa itseään, ei pelasta sinua – etkä sinä voi pelastaa häntä luopumalla itsestäsi hänen vuokseen. Ei ole sinun tehtäväsi olla hänen tukipilarinsa, jos hän kokee sinun rakkautesi heikkoutena.
Et voi parantaa ihmistä, joka satuttaa sinua vain siksi, ettei hänen tarvitsisi tuntea itseään. Ja mitä pidempään jäät, sitä hiljaisemmaksi oma äänesi muuttuu.
Saat lähteä. Et kylmyydestä. Et ylpeydestä. Vaan suojellaksesi itseäsi. Koska rakkaus ei saa kuluttaa sinua loppuun. Koska läheisyys ei saa viedä arvoasi. Ja koska sinun tehtäväsi ei ole raahata mukana ihmistä, joka ei näe sinua silloin, kun tarvitsisit häntä eniten.
Ei ole sinun syysi, ettei hän rakasta itseään. Mutta sinun vastuullasi on olla antamatta sen vetää sinua mukanaan.
Jos mietit juuri nyt, liioitteletko, oletko liian herkkä tai ymmärsitkö hänet väärin – kysy itseltäsi jotain muuta: Tuntuuko olosi turvalliselta? Nähtävältä? Kannatellulta? Vai tunnetko yhä useammin olevasi tyhjä, pieni ja hämmentynyt?
Vastaus on jo olemassa. Sun tarvitsee vain kuunnella sitä.