Olla revittynä kahteen suuntaan: välittää liikaa kaikesta ja samaan aikaan olla välittämättä yhtään mistään.
Minulla todettiin masennus ja ahdistuneisuus vuonna 2016, ne kaksi mielenterveysongelmien “tavallista flunssaa”.
Älä kuitenkaan anna tuon lempinimen hämätä, sillä siinä ei ole mitään tavallista, miten nämä kaksi yhdessä sotkevat aivojen toiminnan ihan täysin.
Välillä tuntuu, että aivoni vaihtavat masennusjaksojen ja ahdistusjaksojen välillä. Ihan kuin vaihtaisin aina yhden toiseen, ja vain harvoin saisin kokea “hyvän” päivän, jolloin molemmat pysyvät edes suhteellisen hiljaa.
Jos ahdistus ei iske täysillä päälle, masennus iskee. Ja toisinpäin.
Ahdistus ja masennus toimivat oikeastaan vastavoimina. Tämä on helpommin sanottu kuin mitä se oikeasti on, mutta yleisesti ahdistusta voi ajatella ylikierroksilla käyvinä aivoina ja masennusta aivoina, jotka eivät käy tarpeeksi.
Olen oppinut pärjäämään jotenkin silloin, kun toinen niistä on selvästi niskan päällä, mutta vaikeinta minulle on edelleen se hetki, kun ne iskevät yhtä aikaa.
Ahdistus haluaa, että nousen aamulla sängystä. Jos en nouse, joku pettyy minuun, missaan deadlinen, kaikki luulevat minua laiskaksi, tai jään taas kerran syöksykierteeseen.
Masennus taas ei anna minun nousta. Jos nousen, minun täytyy teeskennellä hymyä kaikille, muuten satutan vain lisää ihmisiä. Tai en pysty keskittymään, koska kuka muka pystyy keskittymään mihinkään, kun kaikki tuntuu täysin turhalta?
Kun ne molemmat iskevät samaan aikaan, jään täysin toimintakyvyttömäksi. Vaikka päässäni pyörii miljoona asiaa ja haluaisin enemmän kuin mitään olla tuottelias, jotta vastuut painaisivat edes vähän vähemmän, en saa itseäni ylös sängystä.
En pysty katsomaan tulevaisuuteen, koska jokainen kiireinen ajatus vetää minut uudella köydellä takaisin.
Se sattuu päähän – tuntuu kuin aivoni kirjaimellisesti painaisivat kalloa vasten eikä niillä olisi mitään paikkaa, mihin mennä. Se tekee olon huimaavaksi ja sekavaksi; ja ennen kaikkea se on loputtoman turhauttavaa.
Se tekee helpoimmistakin asioista mahdottomia, ja haluaisin vain huutaa itselleni: “MIKSET VOI VAIN TEHDÄ SITÄ?”
Syyllisyyden kanssa eläminen on kaikkein vaikeinta, koska tunnen vain sen kipeän piston. MINÄ HALUAN pystyä toimimaan normaalisti, mutta en pysty, ja siksi tunnen olevani maailman epäonnistunein ihminen.
Järjellä tiedän, että aivoni ovat sairaat ja että se tekee joistain asioista minulle vaikeampia.
Silti en pääse pakoon sitä syyllisyyden painoa, etten voi olla kuin “normaali” ihminen, joka TEKEE “normaaleja” asioita.
Päässäni soi sireeni, joka käskee hoitamaan velvollisuudet loppuun, mutta samaan aikaan joku ääni huutaa, ettei millään mitä teen ole kuitenkaan mitään merkitystä, joten käänny vain kyljellesi ja kuole pois. Ja se meteli päässäni lamaannuttaa minut.
Olen edelleen keskellä sitä prosessia, jossa opettelen selviämään silloin, kun nämä vastakkaiset voimat haastavat toisensa päässäni. Ainoa asia, jonka olen oikeasti oppinut, on se, ettei siinä oikein voi tehdä muuta kuin mennä sen läpi.
Yritän olla lempeä itselleni. Yritän muistaa, että aivojeni kemioissa on häiriö, eikä se tarkoita, että olisin huono ihminen.
Itselleen ystävällisenä oleminen silloin, kun taistelee mielenterveysongelman kanssa, on paljon helpommin sanottu kuin tehty. Mutta minä yritän.
