Onko sulta koskaan kysytty, uskotko sielunkumppaneihin, ja ajattelitko silloin, että onpa typerä kysymys?
Koko ajatus siitä, että kaksi ihmistä olisi tarkoitettu toisilleen, kuulostaa helposti siirappiselta ja epärealistiselta. En itse koskaan miettinyt sitä kovin vakavasti, koska rehellisesti sanottuna en uskonut, että sellaista olisi olemassa.
Kunnes sitten tapahtui jotain, mikä muutti elämäni syvästi ja sai mut näkemään asian ihan uudella tavalla.
Me ihmiset katsotaan usein vain ihan lähitulevaisuuteen. Joskus ollaan epätoivoisia asioista, jotka myöhemmin osoittautuvat juuri niiksi, jotka auttavat meitä eteenpäin – emme vain tajua sitä sillä hetkellä.
Niin kävi hänelle ja minulle.
Kun erosimme, luulin hyvästelleeni hänet lopullisesti. Tunsin surua, ihan kuin joku olisi repinyt sielustani jotain arvokasta ja kävellyt sen kanssa pois.
Hän oli kaikki, mitä olin halunnut. Tiesin sen heti ensimmäisellä kerralla, kun hänen katseensa kohtasi omani.
En ollut koskaan elämässäni tuntenut sellaista yhteyttä kenenkään toisen kanssa. Ihan kuin pieni salama olisi osunut sydämeeni joka kerta, kun hän katsoi minua.
Heti sen jälkeen tiesin, että olin täysin hänen, ja hän minun, vaikka en osannut selittää sitä.
Hänen kanssaan minusta tuntui vihdoin, että kaikki oli oikealla paikallaan – etenkin sydämeni. Hän oli turvapaikkani, ihminen jota jumaloin eniten.
Juuri siksi sieluni murskaantui palasiksi, kun erosimme ensimmäisen kerran.
Vietin lukemattomia unettomia öitä toivoen, etten olisi koskaan tavannut häntä, koska en kestänyt sitä kipua. Aloin itkeä pienimmistäkin asioista ja rukoilin Jumalaa lopettamaan sen, mitä minulle tapahtui.
Oli hetkiä, jolloin ajattelin, etten ikinä selviäisi. Mutta jotenkin selvisin.
Eniten minua hämmästytti se, että kaiken tapahtuneen jälkeenkin tiesin yhä rakastavani häntä valtavasti.
Vaikka hän sai minut monta kertaa tuntemaan oloni epävarmaksi tai käyttäytyi itsekkäästi, tiesin, ettei hän koskaan oikeasti halunnut satuttaa minua tahallaan.
Se piti hänen muistonsa turvassa sydämessäni. Tiesin, että hän rakasti minua samalla tavalla kuin minä häntä.
Tiesin, että hän ajatteli minua usein, vaikka en osannut selittää mistä sen tiesin.
Vuodet kuluivat, ja tunsin yhä sen lämmön sydämessäni, mutta en koskaan puhunut siitä ääneen.
Se sai minut uskomaan, että olin päässyt hänestä yli. Kävi ilmi, että olin todella väärässä.
Sillä hetkellä, kun hän otti minuun uudestaan yhteyttä, sydämeni alkoi hakata kovempaa kuin koskaan. Minua huimasi heti, enkä saanut itseäni kuriin.
Aluksi en tiennyt, mitä tekisin. Aloin ylianalysoida kaikkea ja päätin, etten vastaisi hänelle, mutta jokin sisälläni pakotti minut tekemään sen.
Tein rohkean liikkeen ja soitin hänelle. Heti kun kuulin hänen äänensä, sydämeni suli. Kaikki tukahdutetut tunteet vyöryivät kerralla lävitseni.
Sillä hetkellä tiesin, että olin yhä rakastunut häneen. Tiesin, että hän oli mies, jonka kanssa halusin jakaa elämäni.
Tiesin, että olin valmis antamaan hänelle vielä yhden mahdollisuuden. Hän kuulosti siltä, että oli kasvanut paljon siitä, kun viimeksi näimme, ja se teki minut onnelliseksi.
Sovimme tapaamisesta, ja rakastuin häneen uudelleen. Hän oli sama ihminen, mutta tällä kertaa hän osasi kohdata omat demoninsa itse.
Tunsin vihdoin olevani kotona. Ihan kuin etsintä olisi päättynyt.
Silloin tajusin, että uskon joidenkin ihmisten olevan tarkoitettuja toisilleen. Me olemme siitä elävä esimerkki.
Rakkaudella ei ole sääntöjä. Se vain tapahtuu, etkä voi hallita sitä.
Ainoa, mitä voit tehdä, on olla rehellinen tunteistasi ja päästää irti peloista, jotka pidättelevät sinua.
Joskus rakkaus on anteeksiantoa ja uuden mahdollisuuden antamista. Kaikki riippuu siitä, mitä tunnet ja mitä sydämessäsi tiedät todeksi.
Jokin, mikä tuntui aluksi kiroukselta, osoittautuikin lopulta elämäni parhaaksi asiaksi. Ja siitä olen kiitollinen.
Jos en olisi kokenut sitä kipua, en olisi koskaan ymmärtänyt, kuinka paljon hän merkitsee minulle.
Siksi olen oppinut, ettei kipua tarvitse pelätä. Pitää vain luottaa siihen, että todellinen rakkaus löytää aina tiensä takaisin luoksesi.