Kun minä ja poikaystäväni erosimme, tuntui kuin koko maailma olisi romahtanut päälleni. Oli niin luonnottoman tuntuista olla erossa hänestä. Se sattui ihan hirveästi. Tuntui kuin iso osa minusta olisi lähtenyt hänen mukanaan.
Joka ilta makasin sängyssäni ja mietin, missä hän mahtoi olla — ja oliko hän ehkä tavannut jonkun toisen naisen, joka nyt makasi hänen vierellään.
Lue myös:
Hyvin usein tunsin syyllisyyttä ja mietin kaikkea sitä, mitä olin tehnyt suhteessamme väärin.
Kaikki lahjat, jotka hän antoi minulle, ja kaikki hänen muut tavaransa ovat yhä täällä, turvassa huoneessani. En ole koskaan heittänyt mitään pois. Neule, jonka hän antoi minulle, tuoksuu vieläkin häneltä, ja nukun yhä siinä T-paidassa, jonka hän unohti kerran luokseni.
Me erosimme kyllä jo 4 vuotta sitten, mutta tunnen silti hänen läsnäolonsa.
Viime vuosien aikana kävin monilla treffeillä muiden miesten kanssa, ja aika usein päädyimme siihen paikkaan, jota me kutsuimme “meidän paikaksemme”. Mutta en koskaan tuntenut oloani yhtä turvalliseksi kuin hänen kanssaan silloin, ja näiltä treffeiltä puuttui aina jotain.
Tiesin vain, ettei kukaan näistä miehistä pystyisi antamaan minulle sitä, mitä hän oli antanut. Siksi en useimmiten mennyt toisille treffeille.
Jotkut ruoatkin tuovat hänet yhä mieleeni, koska juuri hän sai minut maistamaan niitä ensimmäistä kertaa. Ja kun juon tiettyä viiniä, ajattelen häntä, koska se oli hänen lempiviininsä.
Kaikki muistuttaa minua hänestä: jokainen nurkka asunnossani, jokainen paikka kaupungilla. Ihan kaikki.
Ajan myötä ihmiset lakkasivat mainitsemasta hänen nimeään keskusteluissa. He eivät enää kysyneet, tiedänkö missä hän on tai mitä hän tekee. Minusta tuntui kuin he olisivat unohtaneet hänet kokonaan, mutta minä en koskaan saanut häntä pois mielestäni. Hän oli aina sydämessäni, olinpa missä tahansa tai teinpä mitä tahansa.
Vaikeimpia hetkiä olivat kuitenkin juhlapäivät — ja vielä pahempia olivat meidän syntymäpäivämme. Oli hirveän kivuliasta juhlia omia synttäreitäni ilman häntä vierelläni. Oli raskasta nauraa ja esittää onnellista, kun en kuullut hänen sanovan: “Hyvää syntymäpäivää, rakas.”
Hänen syntymäpäivänään mietin koko ajan, kenen kanssa hän juhli, ajatteliko hän ollenkaan niitä syntymäpäiviä, jotka olimme viettäneet yhdessä, ja olikohan hänellä vielä tallessa lahjat, jotka olin hänelle antanut.
Noina päivinä yritin vastustaa halua soittaa hänelle vain kuullakseni hänen äänensä. Yritin olla lähettämättä hänelle viestiä, koska pelkäsin saavani selville, ettei hän kaivannut minua ollenkaan — tai vielä pahempaa, että hän oli unohtanut minut.
Kaikki yhteiset kuvamme somessa oli poistettu. Ei ollut enää ainuttakaan todistetta siitä, että olimme joskus olleet onnellisia yhdessä ja että sydämeni kuului yhä hänelle. Kaikki oli kadonnut yhdellä klikkauksella.
Ihmiset kysyvät minulta usein, miksi ajattelen häntä yhä uudelleen ja satutan itseäni sillä vielä enemmän. Mutta jokin aika sitten kuulin lauseen, jonka tulen aina muistamaan: Se, minkä on tarkoitus tapahtua, löytää aina tiensä.
En koskaan lakannut ajattelemasta häntä ja toivomasta, että palaisimme jonain päivänä yhteen, koska tiesin: jos kaksi ihmistä on tarkoitettu toisilleen, he löytävät kyllä tiensä takaisin toistensa luo.
Siksi odotin niin kärsivällisesti. Minne ikinä meninkin, kuvittelin hänet vierelleni pitämään minua kädestä. Joskus se tuntui niin uskomattoman todelta, aivan kuin hän olisi oikeasti seisonut siinä vieressäni. En saanut häntä pois mielestäni, koska jokainen osa minussa kaipasi häntä ja ikävöi häntä.
Rakkauteni häntä kohtaan oli yksinkertaisesti liian suuri, jotta olisin voinut unohtaa hänet, luovuttaa ja päästää hänet lopullisesti menemään.
Sitten eräänä päivänä suurin toiveeni toteutui.
Hän palasi luokseni. Kohtalo toi hänet takaisin elämääni. Ja kun se tapahtui, minut valtasi onni, innostus ja rakkaus — mutta myös pelko ja epäilys. En pystynyt uskomaan, että hän oli taas minun.
Emme silti halunneet kiirehtiä mitään, vaan annoimme kaiken tapahtua luonnollisesti. Ja jonkin ajan kuluttua kaikki oli taas niin kuin ennenkin — oikeastaan vielä paremmin. Minusta tuntui, ettemme olisi koskaan olleet erossa ja ettei niitä neljää vuotta ilman häntä olisi koskaan ollutkaan.
Silti mieleeni nousi välillä tuhansia kysymyksiä. Mietin, oliko oikea päätös palata hänen kanssaan yhteen ja oliko se kaiken sen kivun arvoista, jonka olin käynyt läpi hänen lähdettyään. Myös ystäväni sanoivat, että hänen kanssaan sopiminen oli virhe ja että minun olisi parempi vain unohtaa hänet.
Mutta heidän mielipiteensä ei vain merkinnyt minulle mitään. Sillä ainoa asia, jolla minulle oli väliä, oli hän. Halusin olla hänen kanssaan, ja olin valmis antamaan hänelle toisen mahdollisuuden — varsinkin niin pitkän ajan jälkeen.
Tunsin, että hän oli yhä sama ihminen, mutta silti erilainen. Hän oli kasvanut ja kypsynyt. Hän oli kaikkea, mitä tarvitsin ja halusin, eikä ollut mitään mahdollisuutta, että päästäisin hänet uudestaan menemään.
En voinut päästää irti ihmisestä, joka näytti minulle, miltä todellinen rakkaus tuntuu. Ihmisestä, joka teki minusta sen naisen, joka olen tänään. Sillä tämä mies oli ja tulee aina olemaan minun kaikkeni.
Hänen ansiostaan tunnen olevani kokonainen ja täynnä elämää.
Hänen ansiostaan elämälläni on merkitys.
Hänen ansiostaan tunnen olevani onnellinen ja elossa.
Kun kaksi ihmistä löytää toisensa uudelleen niin pitkän ajan jälkeen, sen täytyy olla kohtaloa, eikö? Niin moni ihminen tulee ja menee, mutta elämässä on yksi sellainen ihminen, jonka on tarkoitus jäädä.
