Lapsena me ei usein oikein ymmärretä, mitä tapahtuu, kun se tapahtuu. Sille tunteelle on vaikea löytää sanoja – syvä yhteyden puute, voimakas irti oleminen maailmasta, etäisyys omaan itseen ja siihen, kuka oikeastaan on.
Vanhempana saatamme tajuta, että nuo näennäisesti sanoinkuvaamattomat tunteet olivatkin merkkejä dissosiaatiosta – mielen prosessista, jossa yhteys omiin ajatuksiin, muistoihin ja identiteetin tunteeseen heikkenee tai katkeaa.
Lue myös:
Jonkinasteinen dissosiaatio on melko yleistä, eikä kaikilla dissosioivilla ihmisillä ole dissosiaatiohäiriötä. Mutta jos dissosiaatiota tapahtuu usein tai se liittyy traumaan, se voi vaikuttaa elämään paljon. Ja varsinkin lapsen kohdalla on tärkeää tietää, mihin kannattaa kiinnittää huomiota.
Siksi pyysimme dissosiaatiota kokeneita ihmisiä kertomaan, mitä asioita he tekivät lapsena. Menneisyyteen katsominen ja omien kokemusten tutkiminen voi auttaa ymmärtämään, miksi toimimme nykyään niin kuin toimimme.
Joskus se voi myös auttaa pääsemään eteenpäin ja kohti paranemista.
Tätä he halusivat kertoa:
1. ”Keksin erilaisia tarinoita tai versioita siitä, millaista olisin toivonut elämäni olevan. Ja nyt huomaan, että teen sitä edelleen usein aikuisenakin. En edes tiennyt, että se on osa dissosiaatiota!
Myös sulkeuduin aina ja opettelin olemaan näyttämättä tunteita, koska lapsena minua rangaistiin, jos näytin niitä. Se on tehnyt aikuiselämästäni vaikeampaa – ja myös siitä, että pystyisin luomaan yhteyden kehenkään, ystäviin tai perheeseen.” – C.
2. ”Suurimman osan lapsuudestani esitin olevani joku muu. Halusin olla kuka tahansa muu kuin minä itse. Kun uskoo valheeseen tarpeeksi kauan, siitä alkaa lopulta tuntua totta.” – J.
3. ”Loin itselleni joka ilta uuden maailman, jotta pystyisin nukahtamaan paremmin. Se oli yksi harvoista tavoista, joilla pääsin pakoon ja sain aivoni rauhoittumaan.” – C.
4. ”Luin kirjoja. Mitä tahansa, mikä vei minut pois siitä paikasta, jossa olin. Vanhempani sanoivat aina, että tarvitsisin kirjoille jonkin 12 askeleen ohjelman, mutta oikeasti tarvitsin vain enemmän apua.” – M.
5. ”Vietin tuntikausia omissa ajatuksissani ja olin eri ’hahmoja’ heidän omissa tarinoissaan ja elämissään. Olin enemmän he kuin minä itse, ja oli vaikeaa palata ’oikeaan’ maailmaan. Lopulta saatoin puhutella oikeita ihmisiä noina hahmoina.” – P.
6. ”Lapsena dissosiaatio teki minusta todella filosofisen. Minulla oli jaksoja, jolloin maailma ympärilläni ei tuntunut todelliselta, ihan kuin olisin katsonut sitä ruudun läpi. Aloin panikoida kuolemaa, sitä mitä sen jälkeen tapahtuu, ja sitä, oliko kokemani oikeaa vai aivojeni keksimää.
Uskottelin itselleni myös, että maailma katoaisi, jos kertoisin jollekulle tunteistani.” – J.
7. ”Valehtelin kirjaimellisesti koko ajan. Vasta vähän yli parikymppisenä tajusin, että olin valehdellut tieni läpi lapsuuden. Vielä nytkin, melkein 33-vuotiaana, vanhempani ajattelevat edelleen, että valehtelen kaikesta.
Valitettavasti kumpikaan heistä ei ole valmis kuulemaan yksityiskohtia siitä, miten tämä häiriö vaikutti minuun lapsena tai miten se vaikuttaa minuun nyt. En ole enää valehtelija, luojan kiitos.
Nykyään minulla on itse asiassa aika huono omatunto. Siihen on tarvittu vuosia ja vuosia kovaa tietoista työtä. Olen yksi rehellisimmistä ihmisistä, joita ystäväni tuntevat.” – N.
8. ”Istuin ennen tuntikausia peilin edessä ja tuijotin itseäni. Yleensä iltaisin, kun kaikki muut olivat jo menneet nukkumaan.” – J.
9. ”En muista tiettyjä jaksoja tai osia elämästäni; joitain viikkoja, joitain kuukausia, joitain vuosia. Minua ahdistaa se, etten muista asioita, ja siksi mietin, miksi reagoin niin kuin reagoin.” – M.
10. ”Opin olemaan hiljaa. Kadotin ajanjaksoja, ja kun tajusin taas olevani oikeassa maailmassa, en tiennyt, mitä oli tapahtumassa.
Istuin tunnilla ja nyökkäilin – en puhunut koskaan, ellei minulta kysytty suoraan. Pelkäsin, että joku huomaisi, mitä minulle tapahtui, ja kysyisi siitä. Minusta tuli luokan kiltti tyttö, joka ei koskaan puhu.” – D.
11. ”Yritin olla hengittämättä, koska jos joku tietäisi, että hengitän, hän satuttaisi minua jollain tavalla. Vielä tänäkin päivänä pysähdyn, jos joku sanoo kuulevansa minun hengittävän. Pakenin myös kirjoihin ja halusin aina elää jotain toista elämää.
Lapsuudestani ja jopa aikuiselämästäni on isoja osia, joista minulla ei ole muistikuvia tai muistan ne vain huonosti. Enkä luota kehenkään. Tiedän, että onnellisuus johtaa kurjuuteen. Koska en ansaitse hyviä asioita.” – E.
12. ”Nuorena teininä ’sulkeuduin’ usein – huomasin tuijottavani tyhjyyteen tuntikausia, masennuksen, dissosiaation ja depersonalisaation vallassa.” – H.
13. ”Lapsena ja teini-iässä kuvittelin, että elottomat esineet olivat salaisia, välittäviä suojelijoitani, jotka tukivat ja lohduttivat minua silloin, kun tarvitsin sitä.
Jos minun piti nukkua lattialla, ’maton kuidut pitelivät minua pystyssä’ ja tarjosivat niin paljon pehmeää lohtua kuin pystyivät.
’Herra Sohva’ keinutti minua, kun jouduin nukkumaan sillä muutaman vuoden ajan. Se näytti omahyväiseltä, muhkuraiselta ja vaatimattomalta olennolta niistä kohdista, joissa rypyt ja napit olivat.
Se oli lämmin ja suojeli minua öisin. Ja joskus, kun itkin, huomasin valojuovia, jotka heijastuivat ripsistäni.
Kun räpäytin silmiäni ja katsoin kohti lämmintä katuvaloa, ne näyttivät kirkkailta, lempeiltä käsiltä, jotka kurottautuivat alas kertoakseen minulle, että ne olivat kanssani.” – R.
14. ”Jokaisessa todistuksessani luki, että olin ’kiltti tyttö, mutta haaveilee liikaa, ei saa tehtäviä valmiiksi’. En minä haaveillut.
En osannut selittää sitä äidilleni, joka piiskasi minua huonoista todistuksista, koska en tiennyt, mitä oli meneillään. Uskon nyt, että se oli dissosiaatiota.” – A.
15. ”Itsensä satuttaminen. Minun piti nähdä verta, jotta tiesin olevani todellinen. Luin tuntikausia kylpyammeessa. Kellumisen ja lukemisen tunne sai minut tuntemaan, että olin jossain toisessa maailmassa.” – G.
16. ”Vietin aikaa leikkimällä nukeilla, mutta vielä enemmän aikaa ’luomalla oman maailman’. Se ei rajoittunut vain nukkeihin – se tapahtui päässäni. Olin enemmän he kuin minä itse, eikä minuna oleminen tuntunut vaihtoehdolta.
Kun kasvoin vanhemmaksi, itseni löytäminen oli taistelua, ja ahdistukseni paheni joka kerta, kun lähdin kotoa. Nykyään kamppailen persoonallisuushäiriön kanssa.
Sain diagnoosin 13-vuotiaana ja olen nyt 17. Se on yhä taistelua joka päivä. Mutta kukaan ei tiedä sitä.” – T.
17. ”Minulla oli eräänä päivänä koulussa kamala kehosta irtautumisen kokemus, jonka ahdistus laukaisi. Sen jälkeen tein pitkään kaikkeni vältelläkseni koulua.” – M.
18. ”Yritän ylikompensoida sitä, miten ihanaa elämäni oli/on. Teen sitä edelleen. Enkä pyydä sitä ihmisiltä anteeksi. Mutta eihän kukaan oikeasti ymmärrä sitä, ellei tee tai tunne samaa. Joten nykyään yritän vain pitää suuni kiinni. Mutta se vain tulee ulos kuin sanallinen oksennus.” – S.
19. ”Roiskin ennen kylmää vettä kasvoilleni yrittääkseni ravistella itseni irti siitä. Se auttoi joskus ihan oikeasti.” – K.
20. ”Opetin itseni olemaan tärisemättä. 5-vuotiaana kävelin kylmässä kouluun villapaita päällä takin sijaan. Minulle oli olemassa takki, näin sen joka aamu ennen kouluun lähtöä, mutta äiti ei antanut minun käyttää sitä.” – K.
21. ”Sulkeudun tunnetasolla. Se kestää yleensä noin 24 tuntia, ja sinä aikana tarvitsen aikaa ’nollautua’ puhumatta ihmisille. Ennen ihmiset sanoivat, että olen sisältä kuollut, mutta jonkin ajan kuluttua he ymmärsivät ja antoivat minulle tarvitsemani tilan. Onneksi en tee sitä enää niin usein kuin ennen.” – R.
22. ”Keksin valtavan määrän ystäviä, joilla oli hämmästyttävän todentuntuiset persoonat, taustatarinat ja ulkonäöt. Olin myös pakonomainen valehtelija näihin ’ihmisiin’ ja tilanteisiin liittyen.” – S.
23. ”Istuin kaksi tuntia komerossa ja kuuntelin samaa biisiä, koska minulla ei ollut ajantajua. Muistan tuijottaneeni käsiäni ja yrittäneeni selvittää, kenelle ne kuuluivat.” – B.
24. ”Makasin sängyssä ja pyörin puolelta toiselle, enkä pystynyt nukkumaan. Puhuin radiolle. Höpötin joskus sanoja, jotka olin itse keksinyt. Oikeasti luulin lohduttavani jotakuta. Kesti tunteja ennen kuin nukahdin.” – H.
25. ”Lapsena piilouduin usein huoneeseeni ja säikähdin pienimpiäkin ääniä. Yleensä käyttäydyin kapinallisesti ja välinpitämättömästi.
Ajattelin, että jos olisin välinpitämätön väkivaltaista isääni kohtaan, säästyisin sydänsurulta. Lopulta se aiheutti niitä vain enemmän, koska etäännyin äidistäni ja sisaruksistani. Siksi käyttäydyin usein huonosti.” – R.
Voitko samaistua tähän?