Jokainen päivä on taistelua. Jatkuvaa taistelua, joka ei koskaan pääty.

Jotenkin selviän siitä ja sitten taas herään aamulla masentuneena ja hajonneena ja minun täytyy käydä se kaikki taas läpi uudestaan.

Se pahenee joka minuutti. Olen henkisesti raunioina ja vaikuttaa siltä, etten ole toipumassa ihan lähiaikoina.

En oikeasti tiedä, kuinka paljon tuskaa pystyn kestämään.

Jokainen päivä ajattelen, että tässä se oli, olen saavuttanut hajoamispisteeni, mutta seuraava päivä yllättää ja vajoan vieläkin syvemmälle.

Tunnen suurempaa tuskaa, kuin olisin voinut kuvitella olevan olemassakaan.

Minua on sattunut aiemmin ja olen selviytynyt niistä, olen toipunut…

Mutta mikään ei ollut aiemmin samanlaista kuin tämä.

Tällä kertaa se vain jatkuu ja jatkuu. Se ei lopu.

Tuntuu kuin minut olisi lyöty maahan ja joka kerta kun olen pääsemäisilläni jaloilleni, jokin potkaisee minua vieläkin lujempaa ja kaadun taas.

Joka kerta se vaatii enemmän voimia yrittää päästä ylös uudelleen.

En ole koskaan ollut näin stressaantunut. En ole koskaan ollut näin ahdistunut.

Pelkään poistua kotoa. Pelkään puhua ihmisille.

Pelkään näyttää kasvojani julkisilla paikoilla, koska jos teen sen, tunnen vain enemmän tuskaa. Tuskaa, joka ei suostu menemään pois.

Aiemmin osasin käsitellä ongelmiani. Minua sattui, mutta en antanut kenenkään tietää sitä.

Minä olin hyvä peittämään ne. Kerroin niistä vitsejä ja nauroin, mutta se ei tarkoittanut sitä, että olisin ollut kunnossa.

Kasvoni hymyilivät, mutta silmäni itkivät raskaita kyyneleitä. Kukaan ei kuitenkaan nähnyt sitä ja se oli ok.

En kaivannut kenenkään tukea. Minä pystyin käsittelemään sen itse.

Mutta nyt on toisin. Olen menettänyt kaikki voimani ja tahtoni taistella tulevaisuuden puolesta. Ainoa mistä en ole luopunut on toivo.

Vaikka elämä on iskenyt vasten kasvojani ja lytännyt minut lattialle, uskon vieläkin, että parempi tulevaisuus odottaa minua.

Uskon vieläkin, että pääsen tämän yli, vaikka tuska vaikuttaa loputtomalta.

Asiat eivät ole tänään kunnossa ja vaikka tiedän, etteivät ne ole kunnossa vielä huomennakaan, pystyn toivomaan, että yhtenä päivänä herään kirkkaammasta huoneesta jossa verhot ovat kirkkaan väriset, eivätkä harmaat ja synkät, kuten nyt. Voin vain toivoa.

Toivo saa minut jatkamaan hengittämistä.

Tiedätkö, mitä nyt tapahtuu. Nyt ihmiset alkavat ymmärtää, etten ole kunnossa.

Yritän kovasti, kuten yritin aiemminkin, mutta tällä kertaa parantumiseni vie niin paljon aikaa, että käytökseni kiinnittää huomiota.

En vain voi pysäyttää maapalloa ja lopettaa sitä pyörimästä. Minun täytyy mennä töihin ja minun tulee pitää yhteyttä ystäviini.

En voi vain sulkea itseäni ulos kaikesta. Kun näyttäydyn näin pahasti hajonneena, ihmiset alkavat huomata sen.

Vaikka kuinka yrittäisin piilottaa sitä.

Ystäväni yrittävät auttaa minua ja olen hyväksynytkin heidän apunsa, mutta mitään ei tapahdu.

He lohduttavat minua kilteillä sanoillaan ja tunnen oloni paremmaksi, mutta kun palaan värittömään maailmaani ja olen yksin, en voi hyvin.

Minä hajoan eikä kukaan voi auttaa minua.

En voi odottaa heidän olevan luonani koko ajan.

Se olisi itsekästä, että odottaisin heidän ryntäävän luokseni jokaisen ahdistuskohtaukseni aikana tai jos tunnen, että maailma romahtaa päälleni.

Minä tukahdutan heidät ongelmiini ja on vain ajan kysymys, milloin he kyllästyvät kuulemaan siitä, kuinka minä olen hajoamassa.

En voi sille mitään. Minussa ei ole nappia, jota painamalla päättäisin olevani kunnossa.

Toivon, että olisi. Silloin elämä ei olisi näin pirun raskasta.

En voi hyvin, mutta on päiviä, jotka ovat vähemmän kamalia, kuin toiset. Joskus tyynyni ei tulvi kyynelistä.

Joskus huoneeni kirkastuu hetkeksi.

En voi hyvin, koska elämä on tuhonnut minut. En voi hyvin, koska kaikki on pielessä.

En voi hyvin, koska olen unohtanut, miten hymyillä.

Kieltäydyn Esittämästä, Että Kaikki On Hyvin, Kun Olen Hajoamassa Palasiksi

Leave a Response