Omia ongelmiaan karkuun juoksemisessa on tietyllä tavalla jotain romanttista.
Se on yksi meidän lempikielikuvista: Sankarin sydän särkyy tai hänen unelmansa viedään, ja niin hän lähtee matkaan. Hän keksii itsensä uudelleen.
Lue myös:
Hän aloittaa alusta. Me tykätään tästä kliseestä, koska siinä on kyse voimaantumisesta.
Me halutaan uskoa, että jokaisen kamppailun voi voittaa yksinkertaisesti päättämällä lähteä. Vaihtamalla ympäristöä, muuttamalla ajattelutapaa ja valmistautumalla aloittamaan kaiken alusta.
Meistä on mukava ajatella, että rohkeus riittää astumaan ulos mukavuusalueelta ja että se on kaikki, mitä tarvitaan itsensä uudelleen keksimiseen.
Ja jossain määrin se on ihan totta. Elämässä on hetkiä, jolloin meidän täytyy irrottautua. Astua pois tutusta ympäristöstä. Antaa itsellemme mahdollisuus muuttaa kaikki.
Mutta tällä strategialla on rajansa.
Ongelma on se, että kun juokset tarpeeksi kauan asioita karkuun, huomaat väistämättä, että tunnet olosi hyväksi oikeastaan vain silloin, kun olet jatkuvasti liikkeessä.
Ihmisille, jotka pakenevat kaikkea, lähteminen tuntuu aina helpommalta kuin jääminen. Karkuun juokseminen on aina helpompaa kuin paikalleen jääminen.
Kun pakkaat elämäsi kasaan ja sysäät sen ikuiseen kaaokseen, se on sinun tapasi pysyä mukavuusalueella sen sijaan, että kohtaisit epämukavuuden.
Sillä niin kauan kuin sinä olet aina se, joka lähtee, sinulla on aina ohjat käsissäsi.
Sinä olet se, joka määrää. Sinä olet se, joka valitsee tämän kaaoksen. Jos sydämesi särkyy jokaisella askeleella, sinä olet myös se, joka sen särkee. Ja siinä olossa sinä tunnet olosi kotoisaksi. Sinä tiedät, miten käsitellä itse aiheutettuja haavoja.
Sinulle lähteminen ei ole mikään todellinen riski.
Pelottavaa on ajatus siitä, että jäisit oikeasti. Pelottavaa on sijoittaa jotakin itsestään. Pelottavaa on avata itsensä ja elämänsä tilanteelle, ihmiselle tai olosuhteelle, joka ei ole täysin omassa hallinnassa, ilman mitään takuuta siitä, että kaikki kääntyy sinun eduksesi.
Pelottavaa on rakentaa elämää, josta et voi vain kadota heti, kun jokin menee pieleen ja jokainen hermo kehossasi hälyttää täysillä ja käskee sinua lähtemään ja suojelemaan itseäsi hinnalla millä hyvänsä.
Pelottavaa on olla henkilökohtaisesti, taloudellisesti tai emotionaalisesti kiinni jossakin, johon sinulla ei ole aivan täyttä päätösvaltaa. Juuri se on mukavuusalueesi ulkopuolella. Juuri se on syvästi ja kiistattomasti pelottavaa.
Totuus ihmisistä, jotka juoksevat kaikkea karkuun, on se, etteivät he ole rohkeampia tai urheampia kuin muut. He vain tuntevat olonsa turvalliseksi silloin, kun heillä on kontrolli.
Heille sopivat ongelmat, jotka voi ratkaista ostamalla lentolipun, pakkaamalla laukun tai jatkamalla eteenpäin siitä, mikä ikinä heitä repiikin.
Heille sopivat muutokset, jotka he tekevät itse, mutta eivät muutokset, jotka tulevat ulkopuolelta. He viihtyvät omassa fyysisesti liikkuvassa, emotionaalisesti turvallisessa kuplassaan.
Ja ironista kyllä, jos tiedät olevasi yksi näistä ihmisistä, ainoa parannuskeino on seurata juuri sitä neuvoa, joka alun perin käynnisti koko kierteen. Vastaus löytyy mukavuusalueelta poistumisesta. Se löytyy siitä, että jäät, vaikka impulssisi käskevät sinua lähtemään.
Se löytyy siitä, että pysyt keskittyneenä ja pidät katseen olennaisessa, vaikka se tuntuu levottomalta ja pelottaa sinua.
Sillä loppujen lopuksi koko elämisen taito on tässä tarkassa tasapainossa jäämisen ja lähtemisen välillä.
Se on sen ymmärtämistä, milloin pitää lähteä ja milloin pitää seistä omilla jaloillaan. Milloin joustaa ja milloin pysyä vahvana. Milloin luopua kaikesta ja aloittaa alusta, ja milloin jäädä taistelemaan sen puolesta, mitä sinulla jo on.
Loppujen lopuksi meihin kaikkiin vaikuttaa sama perimmäinen pelko: ettemme riitä – emme riitä, jos jäämme, emme riitä, jos lähdemme, emmekä riitä, jos jäämme toivottomasti jumiin näiden kahden väliin emmekä koskaan valitse kumpaakaan suuntaa.
Ainoa tapa taistella tätä pelkoa vastaan on haastaa se – hyväksyä se, kohdata se ja katsoa sitä suoraan silmiin. Kieltäytyä juoksemasta karkuun silloin, kun sillä on oikeasti merkitystä.
Koska sinä kyllä tiedät, milloin sillä on merkitystä.
Ja juuri se, mitä teet noina hetkinä, tekee lopulta eron.
J.K. Rowling sanoi kerran: “Kivun turruttaminen hetkeksi tarkoittaa vain sitä, että se tuntuu vielä pahemmalta, kun lopulta tunnet sen”, ja minusta se ei suurelta osin pidä paikkaansa.
Kipua voi välttää melkein kokonaan, mutta välttelyn mukanaan tuomaa surua ei.
Jos olet ihminen, joka juoksee kaikkea karkuun, et voi olla missään täysin läsnä. Tiedät, ettet aio jäädä, joten katselet ympärillesi. Katsot kaikkea sitä, mikä saa sinut tuntemaan olosi kaikkein elävimmäksi.
Kun juokset kaikkia ongelmiasi karkuun, pakenet lopulta itseäsi. Unohdat sen ihmisen, joka voisit olla, jos jäisit yhteen paikkaan, käsittelisit kaatumisesi, hyväksyisit puutteesi ja sitten ylittäisit ne.
Unohdat, että sinusta on olemassa versio, joka on luotettava, intohimoinen ja vahva. Kadotat sen ylpeyden tunteen, joka sinulla ennen oli, kun osoitit kestävyyttä.
Sillä kun juokset kaikkia ongelmiasi karkuun, törmäät niitä lopulta loputtomasti lisää. Luot sisällesi maailman, jossa täytyy kulkea varpaillaan ja joka voi kaatua nurin pienimmästäkin tönäisystä. Olet miinakenttä keskeneräisiä haavoja, jotka alkavat vuotaa uudelleen pienimmästäkin naarmusta.
Huomaat joutuvasi juoksemaan koko ajan pidemmälle, kovempaa ja nopeammin päästäksesi pakoon sitä, mitä kannat sisälläsi. Mitä kauemmas juokset ongelmistasi, sitä kauemmas juokset itsestäsi. Ja sitä vaikeammaksi käy löytää tie takaisin kotiin.
