On niitä kipeitä öitä, kun makaat hereillä ja mietit, miten hän pystyi jatkamaan niin nopeasti. Sä istut siinä, pala kurkussa ja kyyneleet poskilla, samalla kun hän näyttää kulkevan maailmassa hymyillen eteenpäin.
Ehkä hänellä on jo uusi nainen, ehkä hän postailee taas, ehkä hän flirttailee niin avoimesti, että sun on vaikea hengittää. Ja sun sisällä kaikuu vain yksi kysymys: Miten joku, joka muka rakasti sua, voi mennä eteenpäin noin kevyesti?
Lue myös:
Mutta syvällä sisimmässäsi sä tiedät – hän ei koskaan rakastanut sua samalla tavalla kuin sä häntä.
Kun sä tunsit, toivoit ja uskoit, hän oli jo rakentamassa seuraavaa näyttämöä. Sillä narsisti ei sure. Hän vain vaihtaa yleisöä.
Se, mitä sä nyt käyt läpi, ei ole tavallista sydänsurua – se on jälkijäristys esityksestä, jonka tajusit liian myöhään esitykseksi. Sä elit aitoa tarinaa, hän taas näytelmää, joka oli alusta asti kirjoitettu vain häntä varten.
Ja samalla kun sä yrität koota itseäsi, hän aloittaa alusta – samoilla sanoilla, samoilla eleillä, samalla käsikirjoituksella.
Narsisti ei rakasta, hän peilaa. Hän tarvitsee muita ihmisiä tunteakseen olevansa elossa ja saadakseen vahvistusta itselleen. Sä et koskaan ollut päämäärä – sä olit näyttämö, jolla hän esitti itseään.
Kun sä rakastit häntä, sä rakastit myös sitä tunnetta, että sua tarvittiin, että sut nähtiin, että sä olit tärkeä. Mutta hänelle sä olit peilikuva, kaiku, keino johonkin.
Heti kun sä aloit nähdä, mitä hänen naamionsa takana oli, hän alkoi hermostua. Koska todellinen läheisyys on hänelle uhka – uhka tulla nähdyksi, uhka menettää kontrolli.
Siksi hän jatkaa eteenpäin. Ei siksi, että hän olisi vapaa, vaan siksi, että hän pakenee. Hän etsii heti uuden naisen, koska hiljaisuus on hänelle sietämätöntä. Siinä missä sä suret, hän tukahduttaa. Siinä missä sä pohdit ja käsittelet, hän toistaa samaa kaavaa.
Hänen uusi suhteensa ei ole uusi alku – se on vanhan pelin uusintakierros. Nainen, joka nyt on hänen rinnallaan, ei ole onnellisempi. Hän on vain alussa.
Hän näkee nyt sen, minkä säkin joskus näit: huomion, charmin, intensiivisyyden. Hän luulee löytäneensä jotain erityistä, vaikka oikeasti hän on vain käynnistänyt saman elokuvan, jonka lopputekstejä sä juuri katsot.
Sä saatat ajatella, että hän on parempi, vahvempi tai kiinnostavampi. Mutta se on harhaa. Narsisti ei tarvitse häntä siksi, että hän olisi erilainen – vaan siksi, että hän on uusi . Narsistit elävät alun energiasta.
Siitä tunteesta, että taas on löytynyt joku, joka ihailee heitä, peilaa heitä ja saa heidät uskomaan, että he ovat yhä arvokkaita. Mutta kun kulissi alkaa murentua, myös hän tulee tuntemaan sen, minkä sä tunsit – kylmän hiljaisuuden, välinpitämättömyyden, epävarmuuden ja manipuloinnin.
Tätä on vaikea hyväksyä, kun olet vielä keskellä kipua. Kun sä mietit, miten hän pystyi unohtamaan sut niin helposti, sun täytyy ymmärtää yksi asia: hän ei unohtanut mitään, koska hän ei koskaan tuntenut samalla tavalla.
Ei niin syvältä kuin sä tunsit. Hän ei tunne menetystä, vaan tyhjyyttä. Ja sitä tyhjyyttä hän yrittää täyttää uusilla ihmisillä, yhä uudestaan ja yhä nopeammin, kunnes jäljelle jää vain sama toisto.
Kun sä rakastat, sä kiinnityt sydämellä ja sielulla. Sä rakennat, annat ja toivot. Kun hän “rakastaa”, hän tekee sen vain tunteakseen itsensä. Siksi näyttää siltä, että hän jatkaa elämäänsä samalla kun sä hajoat. Mutta se, mitä sä käyt läpi, on paranemista. Se, mitä hän tekee, on pakenemista. Sä kuljet kivun läpi, hän kiertää omansa.
Ehkä sä istut siinä ja ajattelet olevasi heikko, koska ajattelet häntä edelleen, vaikka hän suutelee jo jotakuta toista. Mutta sä et ole heikko. Sä olet vain aito. Sä tunsit sen, mitä hän vain esitti.
Eikä se ole merkki naiiviudesta – se on merkki syvyydestä. Sä et ole se, joka hävisi. Sä olet se, joka todella rakasti.
Hän taas tulee aina etsimään. Koska kukaan ihminen, yksikään nainen, yksikään hymy ei voi täyttää sitä tyhjyyttä, joka hänessä asuu. Uusi nainen ei ole todiste hänen vahvuudestaan, vaan oire hänen heikkoudestaan.
Hän on hänen laastarinsa, yleisönsä ja harhautuksensa. Ja samalla kun hän ihannoi häntä, sä palaat pala palalta takaisin itseksesi.
Narsisti ei osaa olla yksin, koska yksin oleminen tarkoittaisi itsensä kohtaamista. Siellä missä sä opettelet parantumaan, siellä missä sä tarkastelet itseäsi ja siellä missä sä alat pikkuhiljaa löytää rauhaa, hän näkee vain pimeyttä. Siksi hän tarvitsee jatkuvasti uusia kasvoja, uusia tarinoita ja uusia tunteita, jotka eivät ole hänen omiaan.
Se, mikä nyt näyttää välinpitämättömyydeltä, on vain taas yksi kontrollin muoto. Hän haluaa, että sä näet hänet. Että sä kärsit. Että sä vertaat itseäsi.
Koska niin kauan kuin sä teet niin, hän pysyy keskipisteenä. Mutta kun sä hiljenet, käännät selkäsi ja sanot sisälläsi: Nyt riittää, hän menettää valtansa.
Sä saat olla surullinen. Sä saat olla vihainen. Sä saat olla pettynyt. Mutta älä usko, että hänen uusi suhteensa kertoo mitään sun arvostasi. Se ei todista, että sä olit liian vähän. Se todistaa vain sen, ettei hän pysty pysähtymään.
Jonain päivänä sä katsot häntä taaksepäin ja ymmärrät, ettei hän vienyt sulta mitään, mikä olisi oikeasti kuulunut sulle. Sä ymmärrät, ettei hän koskaan nähnyt sua, koska hän ei pysty näkemään ketään aidosti. Että hänen rakkautensa ei koskaan ollut rakkautta, vaan heijastus hänen omasta sisäisestä tyhjyydestään.
Ja silloin sä tunnet, etteivät sun kyyneleet valuneet turhaan. Ne puhdistivat. Ne olivat valheen loppu. Ne olivat alku sille, että löysit takaisin itseesi.
Hän ei voi korvata sua. Hän voi vain yrittää kopioida sut. Mutta hän ei koskaan enää löydä ketään, joka olisi nähnyt hänet niin aidosti. Koska sulla on jotain, mitä hän ei voi koskaan omistaa: sielu, joka rakastaa siksi, että haluaa – ei siksi, että sen on pakko.
Kun sä rakennat itseäsi hitaasti uudelleen, hän jatkaa matkaa, yhä uudestaan, aina paeten, aina tyhjänä. Hän etsii uusia naisia, uusia tarinoita ja uutta vahvistusta – mutta hän ei koskaan tule perille. Koska hän ei elä ihmissuhteissa, hän elää illuusioissa.
Entä sä? Sä tulet vielä jonain päivänä rakastamaan uudelleen – eri tavalla, kypsemmin, rauhallisemmin. Sä löydät jonkun, joka ei tarvitse sua tunteakseen itsensä, vaan valitsee sut, koska näkee sut. Ja siihen asti sä opit rakastamaan itseäsi uudelleen yhtä syvästi kuin joskus rakastit häntä.
Sillä samalla kun sä itkit, sä paranit. Samalla kun hän jatkoi esitystään, sä muutuuit. Ja lopulta jäljelle jää se, mitä hän ei koskaan tule ymmärtämään: aito rakkaus ei tuhoa, vaan rakentaa takaisin ehjäksi.
Hän ei koskaan omistanut sua. Hän vain menetti sut.
Ja sä – sä olet vihdoin vapaa.