Tiesin sen jo ennen kuin suostuin myöntämään sen itselleni.
Tiesin sen sillä hetkellä, kun hän sanoi ensimmäisen kerran, ettei hänellä ”ole juuri nyt kapasiteettia mihinkään vakavaan”, mutta jäi silti. Kun hän kertoi, miten hyvältä hänen on olla mun kanssani – mutta ei koskaan kysynyt, miltä minusta oikeasti tuntuu.
Lue myös:
Tiesin sen, kun vastasin hänen ”palaan myöhemmin” -lupauksiinsa aina uudestaan avoimella toivolla, vaikka sitä myöhemmin ei koskaan tullut. Tiesin sen viestien väleissä, siinä tavassa, jolla hiljaa puolustelin häntä mielessäni, kun hän unohti minut.
En ollut kuka tahansa. En ollut merkityksetön. Mutta en ollut koskaan tarpeeksi tärkeä. Olin se, jonka kanssa hän nukkui – fyysisesti lähellä, mutta tunnetasolla kaukana. Olin se, josta hän piti, kunhan en kyseenalaistanut häntä.
Se, jonka luo hän tuli, kun tarvitsi vahvistusta. Se, johon hän sai nojata pehmeästi, kun muu maailma pakotti hänet kovettumaan.
Ja koska pidin hänestä – oikeasti pidin – jäin. Uskottelin itselleni, että kaikki tarvitsee aikaa. Että minun täytyy ensin todistaa hänelle, että hän voi tuntea olonsa turvalliseksi mun kanssani. Että hänen epämääräisyytensä ei ollut tahallista, vaan pelkoa.
Uskoin, että kärsivällisyyteni saisi hänet vakuuttumaan. Että varovaisuuteni rauhoittaisi häntä. Että avoimuuteni koskettaisi häntä. Uskoin, että hänen pitäisi vain saada tarpeeksi kauan tuntea, etten ole uhka – ja sitten hän vielä joskus valitsisi. Minut.
Mutta jokainen kuukausi, jonka hän jäi valitsematta, teki minusta hiljaisemman. Aloin pienentää itseäni. En enää kysynyt, koska pelkäsin vastauksia.
En enää sanonut tarpeitani ääneen, koska tunsin, ettei hän halunnut kuulla niitä. Huomasin seuraavani itseäni, kun olin ”rento” ja ”ymmärtäväinen” – vaikka sisältä olin jo aivan tyhjä.
Ja jossain vaiheessa tajusin:
En ollut nainen, jonka kanssa hän oikeasti oli. Olin vain se, jonka luona hän ei ollut yksin.
En ollut hänen valintansa. Olin hänen tapansa. En ollut hänen sydämensä. Olin hänen lohtulaastarinsa.
Odotin, että hän tekisi päätöksen – ja samalla en huomannut, että hän oli jo päättänyt.
Ei aktiivisesti. Ei kylmyyttään. Vaan mukavuudenhalusta. Pelkuruudesta. Sisäisestä epävarmuudesta, joka ei sano ääneen: ”En halua sinua”, mutta ei myöskään koskaan sano ääneen: ”Haluan sinut oikeasti.”
Ja juuri siinä se kipu on. Ei torjutuksi tulemisessa. Vaan jatkuvassa puolietäisyydessä. Epäselvyydessä. Siinä hiljaisessa tunteessa, että sinut kyllä halutaan – mutta ei koskaan kokonaan.
Toivoin niin kauan, että hän näkisi minut, että lakkasin itse näkemästä itseäni. Olin lojaali yhteydessä, joka ei koskaan muuttunut sitoutumiseksi. Olin uskollinen lupaukselle, jota ei koskaan sanottu ääneen. Olin kärsivällinen miehelle, joka ei ollut koskaan matkalla minun luokseni – hän oli aina vain läpikulkumatkalla.
Ja pahinta on tämä: aloin kyseenalaistaa itseni.
Miksi en riitä?
Miksi hän ei valitse minua?
Miksi jään, vaikka tunnen itseni pieneksi?
Mutta tänään tiedän: minä en ollut liian vähän.
Hän ei vain ollut koskaan valmis kohtaamaan ihmistä, joka ei pienennä itseään.
Hän ei pystynyt valitsemaan minua, koska hän ei ollut koskaan kohdannut itseään kokonaan.
Entä minä? En ollut ”liikaa”. Olin vain liian lähellä.
Kannoin sitä, mitä hän ei pystynyt kantamaan itsessään. Ja siksi minun piti aina pysyä etäällä.
Jos sä tunnistat itsesi näistä riveistä – jos olet juuri nyt se, joka odottaa, toivoo ja vaikenee – älä enää kysy itseltäsi, oletko tarpeeksi hyvä.
Kysy mieluummin jotain muuta: mitä se kertoo ihmisestä, joka haluaa sua, mutta ei koskaan jää kokonaan sun luo? Joka hakee läheisyyttäsi, mutta välttelee syvyyttäsi? Joka suutelee sinua, mutta kiertää sydämesi?
Ihminen valitsee sen, mistä haluaa pitää kiinni. Hän sanoo ääneen sen, minkä menettämistä pelkää. Ja hän taistelee sen puolesta, millä on merkitystä.
Jos hän ei tee mitään tuosta, hän ei ehkä ole paha – mutta hän ei myöskään ole valmis.
Eikä sinun tehtäväsi ole jäädä puolitiehen vain siksi, että joku toinen pelkää tulla perille asti.
Et ole lohtulaastari. Et tyhjän paikan täyttäjä. Et vaihtoehto.
Olet ihminen, jolla on sydän, kaipuu ja syvyyttä.
Ja ansaitset jonkun, joka ei vain huomaa sitä – vaan valitsee sen.
Selkeästi. Avoimesti. Viivyttelemättä.
Ja jos susta tuntuu, että olet hänelle tärkeä – mutta et koskaan tarpeeksi tärkeä: lopeta sen kyseenalaistaminen. Ja ala taas ottaa itsesi tosissasi.
?