En kadu sitä, että tapasin sut. Kadun sitä, että annoin sun viedä mut kokonaan mukanaan.
Miten mä voisin katua sitä, että tapasin ihmisen, joka sai mut tuntemaan kuin leijuisin? Miten voisin koskaan katua sun tapaamista, kun sä olit se, joka muokkasi mua ihmiseksi?
Rehellisesti sanottuna se ei ollut sun rakkautesi, joka teki sen. Se oli tapa, jolla sä imaisit mut mukaasi. Annoin sun imeä musta energian, tunteet ja rakkauden.
Annoin sun myrkyllisen rakkauden pilata omani, koska uskoin, että se mies, johon olin rakastunut, tulisi vielä takaisin. Uskoin, että mun rakkauteni oli vahvempaa kuin sun. Mutta niin ei koskaan ollut.
En kadu sitä, että valitsin sut. Kadun sitä, että valitsin sut itseni sijaan.
Kun mä rakastan jotakuta, mä rakastan täysillä. Jos rakastan sua, rakastan sitä, miten hymyilet, miten hengität, ja sitä, miten suoni nousee otsallesi, kun suutut.
Rakastan sitä, miten silmiesi ympärille ilmestyy ryppyjä, kun naurat aidosti. Ja rakastan sitä, että valitsen sut joka päivä. Mutta valitsin sut itseni yli.
Valitsin sun hyvinvointisi omani edelle. Valitsin taistella ensin sun demoniesi kanssa ja vasta sitten omieni. Valitsin pelastaa sut, vaikka samalla hajotin itseni.
En kadu sitä, että tein susta tärkeimmän. Kadun sitä, että uskoin sun tekevän saman mulle.
Hullua, eikö? Uskoin, että jos näyttäisin sulle välittäväni tarpeeksi, säkin alkaisit välittää musta. Ajattelin, että jos rakastaisin sua tarpeeksi syvästi, mun rakkauteni jotenkin parantaisi sut.
Kadun sitä, että toivoin sun muuttuvan, koska sydämeni särkyi joka kerta, kun käänsit mulle selkäsi.
Sydämeni särkyi joka ilta, kun nukahdin yksin.
Sydämeni särkyi joka aamu, jonka vietin yksin keittiössä, tietäen ettei sulla ollut tarpeeksi väliä tulla kotiin. Tietäen, etten ollut sulle etusijalla – olin vain yksi niistä vaihtoehdoista, joita et koskaan valinnut.
En kadu sitä, että päästin sut sisään. Kadun sitä, että annoin sun tuhota mut.
En koskaan tule katumaan sitä, että päästin sut lähelleni, koska se, mitä meillä oli, oli hetken ajan upeaa ja erityistä.
Hetken aikaa olin maailman onnellisin nainen.
Hetken aikaa mulla oli syy uskoa, että rakastit mua, että päästäisit mut sisään niin kuin minä päästin sut. Kadun vain sitä, että annoin sun sanojesi lävistää sydämeni.
Annoin sun kommenttiesi murskata mun itsetuntoni. Annoin sun käytöksesi rikkoa mua joka päivä, koska välitit vain itsestäsi.
Kadun sitä, että tiesin, mitä teit mulle, mutta silti toivoin sun lopettavan.
Toivoin silti, että voisin muuttaa kaiken, jos vain yrittäisin vähän enemmän.
Mutta toisten korjaamisen ei koskaan pitäisi tapahtua oman mielenterveyden kustannuksella.
En kadu sitä, että rakastin sua. Kadun sitä, että luotin suhun koko sydämestäni.
Jos olisin lähtenyt aiemmin, en ehkä olisi nyt näin rikki.
Jos olisin aiemmin päättänyt laittaa itseni etusijalle, en ehkä olisi nyt näin hajalla. Mutta jäin, toivoin ja rakastin.
Luotin suhun koko sydämestäni ja katsoin vierestä, kun annoit mun pudota.
Annoin elämäni sun käsiisi ja katsoin, kun rikoit sen. Luotin sulle meidät ja katsoin, kun sä lähdit karkuun.
En kadu sitä, että annoin sulle kaiken, mitä mulla oli, koska sain siitä lopulta niin paljon mukaani.
Annoin sulle sydämeni, kehoni ja mieleni. Annoin sulle jopa järkeni. Ja sitten sä heitit kaiken syrjään.
Sä murskasit mieleni, myrkytit sydämeni ja jätit sieluni mustelmille.
Mutta nyt olen vahvempi kuin sä tulet koskaan olemaan. Rakastan itseäni tavalla, jolla sä et olisi koskaan pystynyt rakastamaan mua. Mulla on tarina, ja kunnioitan arpia, jotka se jätti. Tiedän, kuka olen.
Tiedän, miten upea ja vahva olen. Tiedän, että mustelmat haalistuvat, ja tiedän, että myrkyn voi saada ulos.
Tiedän, että pystyn rakentamaan itseni uudelleen, vaikka sä yritit kuinka kovasti rikkoa mut. Koska nyt tiedän vihdoin oman arvoni.
Voin vihdoin sanoa, etten kadu mitään, koska kaiken, mitä tein suhteemme päättymisen jälkeen, tein itseäni varten.
Kaikki, mitä olen nyt, on kaikkea sitä, mitä olen aina halunnut olla.
