Muistan vieläkin ihan tarkasti sen hetken, kun tajusin: hän oli blokannut minut kaikkialla.
Kaikki yhteiset chatit – poissa. Hänen profiilikuvansa – ei enää näkyvissä. Tuntui kuin hän olisi yhdellä napinpainalluksella pyyhkinyt minut pois elämästään. Sillä hetkellä jokin minussa murtui: kipu ja epätoivo vyöryivät ylitseni kuin lumivyöry, ja mietin, miten tähän oli voitu päätyä.
Lue myös:
Mutta sitä en silloin vielä tiennyt: tuo näennäisen kylmä katkaisu olikin alku omalle paranemiselleni. Jälkikäteen ymmärrän, ettei blokkaaminen ollut vain kipeän tarinan loppu, vaan myös ensimmäinen askel matkalla takaisin itseeni.
Tunteiden matka: kivusta vihan kautta sisäiseen rauhaan
Alussa oli ennen kaikkea kipu. Se, että tajusin tulleeni blokatuiksi, tuntui iskulta kasvoihin. Olo oli petetty ja hylätty. Valvoin öitä ja mietin, miksen edes ansainnut selitystä tai jäähyväisiä.
Ajatukset pyörivät kehää, ja jokainen hetki ilman vastausta sattui. Kipu oli musertava – syvä vihlaisu sydämessä, mukana tunne siitä, etten ollut riittävä.
Kivusta kasvoi pian viha. Viha häntä kohtaan, koska hän valitsi pelkurimaisesti helpoimman tien ja blokkasi minut sen sijaan, että olisi puhunut rehellisesti. Viha myös itseäni kohtaan, koska olin antanut niin suuren osan omasta onnellisuudestani riippua hänestä.
Se viha tuntui ensin oudolta, mutta se antoi minulle myös energiaa. Se repi minut irti lamaannuttavasta surusta. Vihan keskellä aloin kysyä itseltäni: Miten hän saattoi tehdä minulle näin? Enkö minä ansaitse enemmän kunnioitusta? Pikkuhiljaa avuttomuus alkoi muuttua voimaksi – voimaksi olla muutakin kuin tapahtumien uhri.
Vähitellen mukaan tuli hyväksyntä. Kivun ja raivon aallot alkoivat hiljalleen laantua. Aloin ymmärtää, että hänen hiljaisuutensa oli vastaus itsessään. Niin karulta kuin se kuulostikin: tämä luku oli päättynyt, ymmärsin minä sitä tai en. Jokainen viikko ilman yhteydenpitoa opetti minua hyväksymään todellisuuden.
Hyväksyntä ei tarkoittanut sitä, että kaikki olisi ollut ok tai että kipu olisi kadonnut heti. Se tarkoitti, että lakkasin taistelemasta tosiasiaa vastaan. Lopetin puhelimen tuijottamisen ja hänen käytökselleen selitysten keksimisen. Sen sijaan vedin syvään henkeä ja sanoin itselleni: “Näin tämä nyt on. Minä selviän tästä ja jatkan eteenpäin.”
Lopulta aloin varovasti tuntea sisälläni rauhaa. Se rauha ei tullut yhdessä yössä. Se hiipi luokseni hetkinä, jolloin vähiten odotin sitä – esimerkiksi aurinkoisena aamuna, kun heräsin kahvikupin kanssa ja tajusin, ettei hän ollut enää ensimmäinen ajatukseni. Tai iltana, jolloin nukahdin hymyillen, ilman että olin ensin itkenyt.
Rauha tarkoitti sitä, että pystyin antamaan hänelle anteeksi – en välttämättä siksi, että hän olisi ansainnut sen, vaan koska minä ansaitsin olla vapaa katkeruudesta. Se tarkoitti menneisyyden jättämistä rauhaan. Sitä, että pystyin muistelemaan yhteistä aikaa putoamatta heti takaisin pimeään kuoppaan. Sisäinen rauha oli tämän tunteiden vuoristoradan hiljainen päätös.
Itsetunnon takaisin saaminen: oman arvon muistaminen
Ajan ja kasvavan hyväksynnän myötä myös itsetuntoni alkoi herätä uudelleen.
Aluksi blokkaaminen oli horjuttanut käsitystäni itsestäni todella paljon. Tunsin itseni pieneksi ja merkityksettömäksi, ja mietin, olinko ymmärtänyt kaikki kauniit hetket täysin väärin. Mutta mitä enemmän sain etäisyyttä, sitä selvemmäksi kävi: hänen käytöksensä ei kertonut minun arvostani. Se, että hän blokkasi minut, kertoi enemmän hänestä kuin minusta.
Hiljaisuus pakotti minut kääntymään takaisin itseeni. Kun en enää jatkuvasti odottanut häneltä viestejä, aloin vähitellen katsoa taas sitä ihmistä, joka seisoi peilissä edessäni. Muistin kaikki ne asiat, jotka tekevät minusta minut – hänestä riippumatta. Sen lempeyden, johon pystyn, ne unelmat, joita minulla on, ja sen voiman, joka minussa on. Askel askeleelta ymmärsin: minä olen arvokas, vaikka hän ei sitä osannut tai halunnut nähdä.
Ero ja se, että hän poisti minut elämästään niin lopullisesti, auttoivat minua paradoksaalisesti löytämään oman arvoni uudelleen. Opin asettamaan ja kunnioittamaan rajoja – sekä omiani että toisten. Kun hän blokkasi minut, hän veti oman rajansa selvästi.
Se sattui, mutta samalla se antoi minulle luvan vetää myös omat rajani: päättää, etten enää anna kenenkään kohdella itseäni huonosti ja että suojelen sydäntäni lisävahingoilta. Tämä uusi selkeys tuntui kuin heräämiseltä pitkästä unesta. Yhtäkkiä pystyin näkemään kaiken sen, minkä arvoinen olen ja mitä ansaitsen.
Vapautuminen toksisista kaavoista: miksi blokkaaminen voi olla siunaus
Jälkikäteen näen, että blokkaaminen oli kuin radikaali leikkaus, joka vapautti minut toksisesta dynamiikasta. Suhteessamme toistui epäterve kaava: riitoja, niiden jälkeen epätoivoisia sovintoyrityksiä ja loputtomia keskusteluja puhelimen kautta. Tämä edestakainen soutaminen ja huopaaminen kulutti minut loppuun.
Jokainen hänen viestinsä määritti mielialani – yksi lämmin sana sai minut toivomaan, hiljaisuus syöksi minut pelkoon. Olin jumissa toivon ja epävarmuuden kierteessä, joka vei kaiken tilan elämästäni.
Kun hän blokkasi minut, tuntui ensin kuin matto olisi vedetty jalkojen alta. Mutta totuus oli, että se lattia oli ollut hatara jo pitkään. Jälkikäteen yhteyden katkeaminen osoittautui siunaukseksi.
Vihdoin tuo repivä ylä- ja alamäki loppui. Niin kipeältä kuin pakotettu yhteyden katkeaminen tuntuikin, se toi mukanaan oudon rauhan. Ei enää uusia haavoja, ei enää loputonta miettimistä siitä, mitä hänen viimeinen viestinsä oikeasti tarkoitti. Blokkaamisen luoma hiljaisuus antoi minulle tilaa hengittää.
Joskus tarvitaan kunnon katkaisu, jotta toksisesta suhteesta pääsee irti. Minun kohdallani blokkaaminen oli juuri se katkaisu. Se oli kuin ovi olisi paiskattu kiinni – kovaa ja pelottavasti – mutta samalla minä olin vihdoin ulkona siitä tunkkaisesta huoneesta. Pystyin alkaa keskittyä taas omaan elämääni ilman, että minut vedettiin jatkuvasti takaisin draamaan.
Jälkikäteen olen melkein kiitollinen siitä, että hän otti tuon askeleen – vaikka se sattui, se luultavasti suojeli minua vielä suuremmalta vahingolta ja lopulta mahdollisti sen, että pelastin itseni. Hän ei pelastanut minua – minä pelastin itse itseni. Mutta hänen blokkaamisensa oli se tarvittava sysäys.
Paraneminen ja henkilökohtainen kasvu: askeleita kohti uutta voimaa
Paranemisen matkalla löysin monia pieniä askeleita ja oivalluksia, jotka auttoivat minua palaamaan takaisin itseeni ja nousemaan kokemuksesta vahvempana. Haluan jakaa niistä muutaman kanssasi:
• Tunteiden salliminen: Annoin itseni oikeasti tuntea kaiken kivun, surun ja vihan. Sen sijaan, että olisin niellyt kyyneleet, annoin niiden tulla. Se oli kipeää, mutta samalla valtavan vapauttavaa.
• Kirjoittaminen ja reflektointi: Aloin kirjoittaa ajatuksiani ja tunteitani päiväkirjaan. Jokainen sivu tuntui keskustelulta itseni kanssa – rehelliseltä ja suodattamattomalta. Kirjoittaminen auttoi järjestämään pään kaaosta ja näkemään kaavoja sekä omissa tunteissani että menneessä suhteessa.
• Tuen hakeminen: Käännyin ystävien ja perheen puoleen ja kerroin, miltä minusta tuntui. Se, että haavoittuvina hetkinä löytyi joku, joka kuunteli, sai minut tuntemaan itseni vähemmän yksinäiseksi. Joskus jo se auttoi, että joku sanoi: “Mä ymmärrän sua.”
• Omien kiinnostusten vaaliminen: Kaiken sen ajan ja energian, jonka olin aiemmin käyttänyt suhteeseen, aloin käyttää itseeni. Kävin taas lenkillä, luin kirjoja, jotka olivat odottaneet listallani ikuisuuden, ja kokeilin uusia asioita. Niiden kautta muistin, että kivun ulkopuolella on elämää – elämää, joka odotti minua.
• Anteeksianto ja irtipäästäminen: Ehkä vaikein askel oli antaa anteeksi sekä itselleni että hänelle. Anteeksianto ei tarkoita unohtamista eikä sitä, että hyväksyisi tapahtuneen. Se tarkoittaa katkeruudesta irti päästämistä – siitä myrkystä, joka oli riehunut sisälläni. Annoin itselleni anteeksi ne oletetut “virheet”, joita olin suhteessa tehnyt, ja ymmärsin, että minäkin olen vain ihminen, joka yritti parhaansa. Ja mielessäni annoin anteeksi myös hänelle, jotta voisin vapauttaa itseni. Vasta tämän irtipäästämisen kautta paraneminen pääsi todella juurtumaan ja leviämään minussa.
Jokainen näistä askeleista vei minua vähän pidemmälle kohti henkilökohtaista kasvua. Opin, että jokainen takaisku kantaa mukanaan myös opetuksen. Erosta sain tärkeitä oivalluksia: esimerkiksi sen, miten tärkeää on kunnioittaa omia rajojaan ja kertoa avoimesti, mitä tarvitsee ja tuntee.
Löysin itsestäni uudenlaista sitkeyttä – kyvyn nousta takaisin jaloilleni syvän surun jälkeen. Ja jokaisena päivänä, kun kipu hieman hellitti, minussa kasvoi luottamus siihen, että pystyn jatkossa kohtaamaan vaikeudet paremmin.
Lopuksi: vahvempi kuin ennen
Nyt, kun aikaa on kulunut, voin sanoa: tämä kokemus teki minusta vahvemman. Niin ristiriitaiselta kuin se kuulostaakin, blokkaaminen – tuo sanaton hylkääminen – johdatti minut takaisin itseni luo. Kiipesin ylös kivun ja epävarmuuden syvästä laaksosta, ja nyt seison tukevammalla maalla. En vain selvinnyt erosta, vaan löysin itseni uudelleen sen prosessin aikana.
Jos olet juuri nyt samanlaisessa tilanteessa, haluan rohkaista sinua. Kyllä, se sattuu – ihan sanoinkuvaamattoman paljon. Ja silti jokainen päivä, jonka selviät, auttaa kipua hellittämään vähän. Jonain päivänä huomaat herääväsi niin, ettei ensimmäinen ajatuksesi enää ole ihminen, joka satutti sinua. Tunnet, miten saat askel askeleelta takaisin otteen omasta onnellisuudestasi.
Älä pelästy myrskyn jälkeistä hiljaisuutta. Käytä sitä voimien keräämiseen. Ymmärrä, ettei tämän suhteen loppu ole sinun elämäsi loppu, vaan ehkä uuden luvun alku – luvun, jossa sinä olet pääosassa. Sinä ansaitset rakkautta ja kunnioitusta, eikä arvosi riipu kenenkään toisen hyväksynnästä.
Tämän matkan lopussa sinua odottaa jotain arvokasta: tieto siitä, että sinä itse johdatit itsesi pimeydestä valoon. Sitä tietoa kukaan ei voi ottaa sinulta pois. Se muistuttaa sinua siitä, miten vahva oikeasti olet – vahvempi kuin ennen, sydämeltäsi ja sielultasi kasvaneena. Ja tämän voiman kanssa katsot eteenpäin, avoimena kaikelle hyvälle, mitä vielä voi tulla.