Luulin oikeasti, ettei paluuta enää ollut, kun kaikki oli ohi.
Siinä se oli. Suhde päättyi, ja samalla päättyi myös hänen läsnäolonsa mun elämässä. Mutta kohtalolla taisi olla ihan omat suunnitelmansa.
Pyörittelin aina silmiäni, kun joku sanoi jotain tyyliin: “Jos teidät on tarkoitettu yhteen, löydätte vielä takaisin toistenne luo.” Ajattelin, että se oli pelkkä myytti.
Luulin, että ihmiset sanoivat niin vain lohduttaakseen. Kunnes se tapahtui mulle.
En tiedä, miksi kaiken piti mennä juuri näin.
Vaikeimman kautta. Oliko tämä kaaos ja se järkyttävä sydänsuru oikeasti tarpeen, jotta sydämeni heräisi taas eloon?
Tuntuu siltä, että sen vain piti mennä niin. En silti vieläkään täysin ymmärrä miksi.
Tiesin aina, että hän oli erilainen. Erityinen. Joku, joka tuntui omalta.
En oikein osaa edes kuvailla sitä tunnetta.
Se oli jotain, mitä olin aina kaivannut, vaikka en ollut edes tajunnut, että sellaista voisi olla olemassa.
Ikävä kyllä ymmärsin vasta hänen lähdettyään täysin, mitä häntä kohtaan tunsin.
Se kipu, jonka tunsin sen jälkeen, oli jotain sellaista, mitä en ollut koskaan ennen kokenut.
Tuntui kuin olisin tukehtunut omiin kyyneleihini. Luulin, etteivät ne loppuisi koskaan.
On niin vaikeaa tuntea yhtenä hetkenä niin paljon rakkautta ja seuraavana hetkenä se vain viedään pois.
Ajattelin, etten koskaan toipuisi. En ollut koskaan ollut niin synkissä ajatuksissa, mutta menetetty rakkaus muuttaa ihmistä enemmän kuin mikään muu.
Kaikesta huolimatta en koskaan vihannut häntä.
En vain pystynyt siihen. Syytin häntä itsekkyydestä, siitä että hän pelkäsi tunteitaan, oli epäkypsä, ei arvostanut minua ja vaikka mistä muusta.
Silti rukoilin hänen puolestaan joka ilta. Siitä oli tullut tapa, enkä osannut päästää siitä irti.
Halusin, että hän olisi turvassa. Halusin, että hän olisi onnellinen, vaikka hän ei olisikaan minun.
Luulen, että osa hänestä jäi minuun.
Vielä vuosia eromme jälkeen, vaikka todella uskoin päässeeni hänestä yli ja jatkaneeni eteenpäin, hän kummitteli silti mielessäni.
Uskoin oikeasti, ettei hän enää asunut sydämessäni, ei ainakaan samalla tavalla.
Ajattelin, että vain muistot siitä, mitä meillä joskus oli ja mitä meistä olisi voinut tulla, saivat minut yhä ajattelemaan häntä.
Kunnes hänen nimensä ilmestyi puhelimeni näytölle.
Käteni tärisivät. Polveni notkahtivat, ja minusta tuntui, että pyörryn.
En tiennyt, pitäisikö vastata vai ei. Epäröin hetken. Mutta lopulta annoin periksi.
Pelkkä hänen äänensä sai kaikki tunteeni palaamaan, ne tunteet, joiden luulin jääneen jo kauas menneisyyteen.
Hän pyysi minua puhumaan kanssaan. En saanut sanaakaan ulos.
Olin täysin lamaantunut. Kun sain lopulta itseni kasaan, hän pyysi minua tapaamaan, enkä pystynyt sanomaan ei.
Halusin nähdä hänet. Se tunne oli vahvempi kuin minä.
Jonkin ajan kuluttua annoin hänelle toisen mahdollisuuden. Annoin meidän rakkaudellemme toisen mahdollisuuden. Annoin hänelle anteeksi.
Vaikka se oli riski. Vaikka kaikki ympärilläni sanoivat, ettei minun pitäisi tehdä niin.
Luotin vaistooni ja menin sen mukana.
Sillä kaikesta tapahtuneesta huolimatta meidän rakkautemme ei ollut kadonnut. Se oli yhä siellä, se oli yhä täysin elossa.
Se, mikä tällä kertaa oli erilaista, oli se, että hänen rakkautensa oli kasvanut.
Hän tiesi, mitä halusi. Hän tiesi, että hänen pitäisi tehdä kaikkensa voittaakseen luottamukseni takaisin.
Lue myös: Jos löydätte takaisin toistenne luo, tunteenne eivät koskaan kadonneet
Hän tiesi, että vaadin häneltä täyttä sitoutumista, ja hän oli siihen valmis.
Hän ei enää pelännyt. Hän oli varma minusta, meistä, ja jotenkin minäkin tunsin sen.
Tällä kertaa hän oli mukana kokonaan. Hän halusi korjata kaiken. Hän oli valmis suutelemaan arpeni paremmiksi. Hän aikoi jäädä.
Opettelemme tuntemaan toisemme uudelleen. Hän ei ole ainoa, joka on muuttunut.
Kaikki se, mitä olen käynyt läpi, on tehnyt minusta ihmisen, jolla on odotuksia ja joka vaatii kunnioitusta.
Rakkaudessa ei oikeastaan ole selkeitä sääntöjä, mutta yksi asia on totta: jos kaksi ihmistä kuuluu yhteen, he löytävät kyllä takaisin toistensa luo.
Ja vaikka meidän tarinamme ei ollut helppo, tekisin sen kaiken uudelleen. Se, mitä meillä on nyt, oli kaiken arvoista.
“Jos kaksi ihmistä kuuluu yhteen, he päätyvät lopulta takaisin toistensa syliin, tavalla tai toisella.”
