Miten narsistinen kaltoinkohtelu kaappaa ajattelusi kortisolin kautta…
Kello on 3.47 aamuyöllä. Ulkona on vielä pilkkopimeää, maailma nukkuu hiljaa ja rauhassa. Mutta mun makuuhuoneessa, mun sängyssä, on sota käynnissä. Makaan liikkumatta, silmät täysin auki, ja tuijotan kattoa. Sydän hakkaa rintakehää vasten kuin olisin juuri juossut maratonin.
Lue myös:
Kädet ovat nihkeät, vatsaa vääntää. En nähnyt painajaista – ainakaan sellaista, josta voisi herätä. Mä elän sellaisessa.
Ensimmäinen ajatukseni, jo ennen kuin olen kunnolla hereillä, ei liity tulevaan päivään, aamupalaan tai töihin. Ensimmäinen ajatukseni on pelokas skannaus: Millainen tunnelma oli eilen illalla nukkumaan mennessä? Sanoinko jotain väärin? Hengittääkö vieressä oleva ihminen rauhallisesti vai vielä siinä syyttävässä rytmissä, joka kertoo vaarasta?
Kutsun sitä mun “kortisoliaamuksi”. Ennen ajattelin, että olen vain hermostunut, ehkä vähän liian herkkä. Nyt tiedän: se oli mun keho, joka huusi mulle. Se oli biokemiallinen todiste siitä, että mun hermosto oli kaapattu.
Kun puhutaan narsistisesta kaltoinkohtelusta, puhutaan usein niistä ilmiselvistä asioista: loukkauksista, gaslightaamisesta, raivokohtauksista, uskottomuudesta. Mutta liian harvoin puhutaan siitä, mitä ihon alla tapahtuu.
Se on sitä, että stressihormoni ottaa aivosi fysiologisesti panttivangiksi. Hormoni, jonka pitäisi oikeasti pelastaa henkesi, alkaakin hitaasti tyhjentää sua sisältä, pisara pisaralta.
Vaihe 1: Makea myrkytys
Narsistinen kaltoinkohtelu ei koskaan ala rytinällä. Se alkaa huumalla. Alussa ei ollut kortisolia, vaan dopamiinia ja oksitosiinia yllin kyllin. Se oli sitä “love bombingia”.
Tunsin itseni nähdyksi tavalla, jota en ollut koskaan ennen kokenut. Ihan kuin joku olisi suunnannut minuun valonheittimen, joka loisti niin kirkkaasti, että sokaistuin sen takana olevilta varjoilta. Luulin löytäneeni sielunkumppanini. Aivoni kylpivät mielihyvähormoneissa. Olin koukussa siihen huomioon, siihen tunteeseen, että olin vihdoin “tullut kotiin”.
En tiennyt silloin, että juuri tuo kemiallinen nousuhumala valmisti pudotusta. Se oli syötti, joka ankkuroida emotionaalisen riippuvuuden niin syvälle, että myöhemmin, kun todellisuus alkoi vääristyä, en enää pystynyt lähtemään.
Hitaasti, melkein huomaamatta, ilmapiiri muuttui. Kehut harvenivat, kritiikki muuttui hienovaraisemmaksi. “Ootko varma, että haluat laittaa tuon päälle?” “Sä ylireagoit taas ihan hysteerisesti.” “En mä ole koskaan sanonut noin, sä kuvittelet asioita.”
Aluksi järjestelmäni reagoi vain hämmennyksellä. Mieli yritti löytää loogisia selityksiä: Hänellä on varmasti vain huono päivä. Ymmärsin hänet varmaan väärin. Yritin ratkaista palapeliä järjellä. Mutta mun keho? Mun keho oli jo alkanut valmistella pelastusveneitä.
Vaihe 2: Fysiologinen vallankaappaus
Kuvittele, että asut talossa, jossa korviahuumaava palohälytin alkaa soida arvaamatta, mihin vuorokaudenaikaan tahansa. Ensimmäisellä kerralla juokset paniikissa ulos.
Kymmenennellä kerralla säpsähdät enää. Sadannella kerralla jäät istumaan, mutta pulssi laukkaa, lihakset jännittyvät ja ruoansulatus pysähtyy. Odotat vain seuraavaa ääntä. Et pääse koskaan rauhoittumaan.
Juuri tätä elämä narsistin kanssa on. Se on elämää ylivalppauden tilassa.
Biologisesti siinä tapahtuu jotain todella tuhoisaa: mantelitumake, aivojen pelkokeskus, ottaa ohjat. Se lähettää jatkuvasti vaarasignaaleja: Varoitus! Äänensävy muuttui! Varoitus! Rankaiseva hiljaisuus! Varoitus! Kulmakarva kohosi!
Vastauksena lisämunuaiset tulvivat kehoon kortisolia ja adrenaliinia. Evoluution kannalta se on järkevää, jos edessäsi seisoo sapelihammastiikeri. Silloin sun ei kuulu jäädä keskustelemaan, vaan juosta tai taistella.
Mutta jos sapelihammastiikeri on kumppanisi, jonka kanssa istut aamupalapöydässä, et voi vain juosta karkuun. Ja taisteleminen on turhaa, koska logiikka ei voita hulluutta. Joten jäät istumaan. Ja kortisoli jää vereesi.
Kun “ajattelija” menee offline-tilaan
Pahinta tässä tilassa ei mulle ollut itse pelko, vaan tunne siitä, että tyhmistyn. Minä, joka ennen ahmin kirjoja, ratkoin töissä monimutkaisia ongelmia ja osasin vastata napakasti, seisoin yhtäkkiä supermarketin hyllyn edessä lamaantuneena kahden jogurttimaun välissä.
Unohtelin asioita. Ajatus katkesi kesken lauseen. Laitoin autonavaimet jääkaappiin. En muistanut eilistä riitaa, mikä tietenkin sopi narsistille täydellisesti. “Näetkö”, hän sanoi silloin voitonriemuisena, “sä olet hullu. Et sä edes muista, mitä tapahtui. Sun muistisi pettää.”
Uskoin häntä. Luulin, että minulle on tulossa varhainen dementia tai että olen menettämässä järkeni. Nyt tiedän: se oli aivojeni suojatoiminto.
Massiivisen, jatkuvan stressin alla keho alkaa säästää energiaa. Etuaivokuori – se osa aivoista, joka sijaitsee heti otsan takana ja vastaa suunnittelusta, logiikasta, päätöksenteosta ja impulssien hallinnasta – käytännössä kytketään pois päältä.
Kun mantelitumake eli hälytys huutaa, professorin eli järjen on vaiettava. Veri ohjataan pois ajattelukeskuksesta ja pumpataan lihaksiin.
Lopputulos: ajattelusi on kaapattu. Et ole fysiologisesti enää samassa määrin kykenevä analysoimaan monimutkaisia kokonaisuuksia tai tekemään pitkän aikavälin suunnitelmia, kuten eroa. Toimit vain tässä ja nyt: Miten selviän seuraavat kymmenen minuuttia niin, ettei hän räjähdä?
Neljä varjoratsastajaa: Fight, Flight, Freeze, Fawn
Tässä kemiallisessa poikkeustilassa käyttäytymisvaihtoehdot kutistuvat ikivanhoiksi reflekseiksi. Kävin ne kaikki läpi, mutta yhdestä tuli mun kultainen häkki.
Joskus halusin taistella (Fight). Huusin takaisin, yritin vastata hänen vääristelyihinsä faktoilla. Se päättyi aina siihen, että makasin itkien lattialla ja pyysin anteeksi, kun hän pysyi kylmänä ja koskemattomana.
Joskus halusin paeta (Flight). Päätin lähteä. Pakkasin mielessäni laukut. Mutta pelko jähmetti minut kynnykselle. Usein jähmetyin (Freeze). Riidan keskellä mieleni ikään kuin poistui kehosta. Katselin itseäni ulkopuolelta, kuulin hänen sanansa kuin pumpulin läpi. Dissosiaatio on sielun viimeinen hätäuloskäynti, kun kipu käy liian suureksi.
Mutta yleisin tilani oli Fawn eli miellyttäminen ja rauhoittelu. Jotta kortisolitaso laskisi, jotta huoneen sietämätön jännite laukeaisi, minusta tuli hänen mielialojensa täydellinen palvelija.
Skannasin hänen tarpeitaan ennen kuin hän itsekään tiesi niitä. Pyysin anteeksi asioita, joita en ollut tehnyt. Pienensin itseäni, jotta hän voisi tuntea itsensä suureksi. “Fawning” on selviytymisstrategia. Se on yritys pitää tekijä rauhallisena täydellisen mukautumisen kautta, jotta voisi itse taas hengittää.
Keho pitää kirjaa
Voit valehdella mielellesi. Voit uskotella itsellesi: “Ei tämä nyt niin pahaa ole”, tai “Ei hän tarkoita sitä noin”, tai “Jos vain yritän enemmän, kaikki muuttuu taas sellaiseksi kuin alussa.” Mutta kehollesi et voi valehdella.
Samalla kun pidin ulospäin kulisseja yllä – hymyilin juhlissa, suoriuduin töissä – hajosin sisältä. Hiuksia lähti. Iho muuttui harmaaksi ja elottomaksi. Kärsin jatkuvista vatsavaivoista, sellaisesta hermostuneesta vatsasta, joka ei koskaan rauhoittunut.
Olin koko ajan uupunut. Sellainen lyijynraskas väsymys, joka ei lähtenyt nukkumallakaan. Ja sitten olivat kivut. Selittämättömät selkäkivut, niskajumit, jotka tuntuivat betonilta. Kehoni huusi mulle: Lähde! Me kuollaan tänne! Mutta kaapattu mieleni ei kuunnellut.
Traumatutkijat tietävät nykyään, että kroonisesti korkea kortisolitaso voi olla hermostolle myrkyllistä. Se hyökkää hippokampukseen, muistin ja oppimisen keskukseen. Sen kudos voi oikeasti kutistua. Se selittää muistikatkot. Se selittää, miksi tunsin olevani niin “sumussa”. Se ei ollut kuvittelua. Se oli väliaikainen aivovaurio.
Sen päälle tuli traumaside (Trauma Bonding). Kun hellyys ja julmuus, kauhu ja lyhyet läheisyyden hetket vuorottelivat, minusta tuli biokemiallisesti koukussa häneen.
Pahimpien stressijaksojen jälkeen, kun kortisoli oli korkealla, hänen pieni ystävällinen eleensä tuntui kuin heroiinipiikiltä dopamiinin muodossa. Kehoni janosi helpotusta, jonka pystyi antamaan vain se sama ihminen, joka aiheutti kivun. Täydellinen, pirullinen kierre.
Hetki, jolloin sumu repesi
Se ei ollut mikään dramaattinen elokuvan loppukohtaus. Se oli hiljainen tiistai-iltapäivä. Istuin autossa talon edessä, eikä kehoni yksinkertaisesti suostunut nousemaan ulos. Käteni puristivat rattia, ja ajatus avaimen työntämisestä lukkoon sai pahoinvoinnin aallon nousemaan.
Sillä hetkellä jokin murtui. Tai ehkä jokin parani. Pieni ääni päässäni, joka oli ollut vuosia hiljaa, kuiskasi yhtäkkiä täysin kirkkaasti: “Jos menet nyt sisään, et tule enää koskaan ulos.”
En ajanut pihaan. Ajoin siskoni luo. En ollut pakannut laukkua, minulla ei ollut suunnitelmaa. Minulla oli vain se yksi kirkas hetki, jolloin selviytymisvaistoni oli vihdoin vahvempi kuin pelkoni.
Pitkä vieroituksen tie
Jos ajattelet, että eroamisen jälkeen kaikki on ohi, joudun tuottamaan pettymyksen. Varsinainen vieroitus alkaa vasta sen jälkeen. Ensimmäisinä viikkoina ilman häntä elämäni ei tuntunut vapaalta. Se tuntui tyhjältä. Uhkaavan hiljaiselta. Hermostoni oli niin tottunut korkeaan viritystasoon, draamaan ja jatkuvaan taisteluun, että rauha tuntui tylsyydeltä – tai jopa vaaralta.
Ikävöin häntä. Luoja, miten ikävöin. En kaltoinkohtelua, vaan intensiteettiä. Kehoni huusi dopamiinipiikin perään. Tärisin, itkin ja epäilin. Teinkö virheen? Oliko hän oikeasti niin paha?
Tässä kohdassa moni palaa takaisin. Koska vieroituskipu on niin todellista. Mutta opin: se ei ole rakkaus, joka kutsuu. Se on trauma, joka yrittää palata tuttuihin uriinsa.
Paraneminen tarkoitti mulle sitä, että opetin keholle turvallisuuden olevan jotain muuta kuin tylsyyttä. Että rauha ei ole myrskyn esinäytös. Minun piti opetella rauhoittamaan vagushermoani. Ihan fyysisesti. Jääkylmiä suihkuja. Paljain jaloin ruoholla kävelyä. Syvää, hidasta hengitystä, jossa uloshengitys kestää pidempään kuin sisäänhengitys. Painopeittoja. Terapiaa, jossa ei vain puhuta, vaan otetaan keho mukaan, kuten Somatic Experiencingissä.
Sinulle, jos olet vielä sumussa
Kirjoitan tämän, koska tiedän, miten yksinäistä siellä sumussa on. Kirjoitan tämän sanoakseni sinulle yhden asian, jonka olisin itse silloin niin kipeästi tarvinnut kuulla:
Sä et ole hullu. Sä et ole tyhmä. Sä et ole “liian herkkä”. Etkä sä ole heikkoluonteinen.
Olet ihminen, jolla on terve hermosto, joka reagoi täysin epäterveeseen tilanteeseen. Unohtelu, sekavuus, vaikeus tehdä päätöksiä – ne eivät ole vikoja sinussa. Ne ovat oireita. Se on kehosi epätoivoinen yritys pitää sinut hengissä vaaravyöhykkeellä.
Kortisoli on kaapannut ajattelusi, kyllä. Mutta se voi palautua. Aivojen neuroplastisuus on ihmeellinen asia. Hippokampus voi kasvaa uudelleen. Hermoradat voivat järjestäytyä uudestaan. Sumu hälvenee.
Olen tänään pisteessä, jossa juon kahvini eivätkä käteni enää tärise. Teen päätöksiä, enkä enää pelkää niiden seurauksia. Muistan. Pystyn tuntemaan ilman, että tunteet vyöryvät ylitseni. Selviytymisen jälkeen on elämää. Ja se elämä on rauhallista, kirkasta ja kokonaan sinun.
Hengitä. Vain tämä yksi henkäys. Kehosi on sinun puolellasi. Se odottaa vain, että kuuntelisit sitä.