Miksi aikuiset lapset eivät enää tule kotiin… (Ja suru, joka jatkaa elämäänsä oven molemmilla puolilla)
On olemassa ihan omanlaisensa hiljaisuus, joka laskeutuu taloon silloin, kun aikuiset lapset eivät enää käy kylässä. Se ei ole sitä rauhallista hiljaisuutta, joka jää pesään, kun linnut ovat lentäneet maailmalle mutta palaavat silti säännöllisesti takaisin.
Lue myös:
Se on raskas, paikalleen jähmettynyt hiljaisuus. Se lepää vierashuoneessa, joka pysyy aina täydellisen siistinä. Se kaikuu eteisessä, jossa kuvat onnellisemmista ajoista – valmistujaisista, rantalomista ja syntymäpäivistä – tuntuvat melkein pilkkaavan nykyhetkeä.
Vanhemmille, jotka jäävät odottamaan, tämä poissaolo tuntuu haamukivulta: jatkuvalta jomotukselta jossain, mitä ei oikeastaan enää ole. He kelaavat vanhoja keskusteluja mielessään ja yrittävät löytää sen tarkan hetken, jossa lapsen tie lähti eri suuntaan.
Oliko se riita politiikasta? Oliko se häät? Miksi emme vain voisi päästä tästä yli?
Aikuiselle lapselle tuo hiljaisuus kuulostaa usein erilaiselta. Se voi olla kuin pitkä, repaleinen uloshengitys – hengitys, jota on pidätelty koko elämä ja joka pääsee vihdoin ulos. Se ei ole julmuuden hiljaisuutta, vaan selviytymisen hiljaisuutta.
Se on rauhaa vuosien selittämisen, toivomisen ja kuulluksi tulemisen yrittämisen jälkeen – ja sen kivuliaan oivalluksen jälkeen, että ainoa tapa pysäyttää haava on viimein laskea veitsi kädestä.
Tämä ilmiö, joka usein piilotetaan häpeän ja vaikenemisen taakse, on hiljainen epidemia. Cornellin yliopiston tohtori Karl Pillemerin tutkimuksen mukaan noin joka neljäs aikuinen Yhdysvalloissa on tällä hetkellä vieraantunut jostain läheisestä perheenjäsenestään.
Britanniassa tehdyt tutkimukset näyttävät samanlaisia lukuja. Miljoonat ihmiset viettävät juhlapäiviä, sairastavat ja käyvät läpi elämän suuria hetkiä niin, että siinä kohdassa, missä ennen oli perhe, on nyt aukko.
Jotta ymmärtäisimme, miksi lapset lakkaavat käymästä vanhempiensa luona, meidän täytyy katsoa pintariitoja ja kliseitä syvemmälle – ohi puheiden ”itsekkäistä millenniaaleista” tai ”kontrolloivista boomereista”. Meidän täytyy mennä syvälle muistojen, traumojen ja sukupolvien välisen kulttuurimuutoksen kerroksiin.
Äkillisen välirikon myytti
Yksi suurimmista väärinkäsityksistä vieraantumisesta on ajatus, että se olisi yksi tapahtuma – yksi räjähdys, joka katkaisee siteen. Vanhempi saattaa sanoa: ”Meillä oli riita viime jouluna, enkä ole nähnyt häntä sen jälkeen.”
Mutta psykologit, kuten tohtori Joshua Coleman, kirjan The Rules of Estrangement kirjoittaja, korostavat: vieraantuminen ei juuri koskaan synny yhdestä yksittäisestä tapahtumasta. Melkein aina kyse on siitä, mitä Coleman kutsuu ”kuolemaksi tuhannesta pienestä viillosta”.
Kun aikuinen lapsi lakkaa tulemasta kylään, taustalla on usein jotain tällaista:
Hän on asettanut rajoja, joita on jatkuvasti ohitettu.
Hän on yrittänyt puhua tunteistaan, mutta hänet on leimattu ”liian herkäksi” tai hänelle on sanottu, että hän ”muistaa väärin”.
Hän on pitänyt yhteyttä harvemmin ja toivonut, että suhde löytäisi tasapainon uudelleen.
Hän on selvinnyt vierailuista, joiden jälkeen hän on ollut päiväkausia ahdistunut tai masentunut.
Lopullinen katkeaminen tapahtuu usein näennäisen pienen asian takia, mikä jättää vanhemmat ymmälleen. ”Katkaiseeko hän välit siksi, että kritisoin hänen hiustyyliään?” Ei. Välit katkeavat, koska tuo kritiikki oli tuhannes pisara maljassa, joka on tulvinut yli jo vuosia.
”Missing Missing Reasons” – ja kuilu kahden todellisuuden välillä
Vuonna 2011 psykologi, joka käytti nimeä ”Issendai”, loi käsitteen, josta on tullut tärkeä vieraantumisen ymmärtämisessä: Missing Missing Reasons – eli ”puuttuvat puuttuvat syyt”.
Hän huomasi, että vanhemmat sanoivat keskusteluissa ja nettifoorumeilla lähes aina, ettei heillä ollut aavistustakaan, miksi heidän lapsensa oli lähtenyt. Heille vieraantuminen tuntui arvoitukselliselta, äkilliseltä ja julmalta.
Mutta kun Issendai analysoi aikuisten lasten foorumeita, kuva oli täysin toinen. Monet olivat lähettäneet pitkiä viestejä, sähköposteja tai kirjeitä, joissa he selittivät hyvin suoraan, miksi he tarvitsivat etäisyyttä:
”En voi olla seurassasi, kun juot.”
”Loukkaat kumppaniani yhä uudestaan.”
”En kestä sitä, että kiellät edelleen sen, miten kohtelit minua lapsena.”
Ristiriita on traaginen. Vanhemmat eivät välttämättä valehtele. He eivät psykologisesti pysty pitämään syitä mielessään, koska ne uhkaavat heidän identiteettiään ”hyvinä vanhempina”. Mieli suojaa itseään sulkemalla kivun pois. Ja niin syyt katoavat.
Aikuiselle lapselle juuri tämä unohtaminen on kuitenkin pahin torjunta. Jos ette pääse edes yhteisymmärrykseen menneisyydestä, ette voi rakentaa yhteistä nykyhetkeä.
Kun vanhempi sanoo: ”Tein parhaani”, ja lapsi vastaa: ”Sinun parhaasi satutti minua”, jäljelle ei välttämättä jää enää siltaa, jolle molemmat voisivat astua.
Kun keho muistaa – trauma, turva ja vetäytyminen
Perhesuhteita ajatellaan usein moraalisina velvollisuuksina – velvollisuutena, perinteenä, veren siteenä. Todellisuudessa ihmissuhteet ovat kuitenkin myös kehollisia kokemuksia.
Jos on kasvanut kodissa, jossa:
– viha oli arvaamatonta,
– koko ajan piti varoa kuin kävelisi munankuorilla,
– kritiikki oli arkipäivää,
– tai tapahtui vakavaa fyysistä tai seksuaalista väkivaltaa,
silloin ”äidin ja isän luona käyminen” ei tarkoita viatonta kahvihetkeä, vaan kehon stressireaktiota.
Kuten tohtori Bessel van der Kolk kuvaa kirjassaan The Body Keeps the Score: trauma tallentuu kehoon. Aikuinen lapsi voi olla menestynyt toimitusjohtaja tai rakastava puoliso – ja silti heti vanhaan eteiseen astuessaan tuntea itsensä taas pelokkaaksi lapseksi. Sydän hakkaa, hengitys muuttuu pinnalliseksi, hartiat jännittyvät. Puhdasta taantumista.
He eivät lakkaa tulemasta siksi, etteivät rakastaisi vanhempiaan – vaan siksi, etteivät enää pysty maksamaan siitä omalla terveydellään. Se on valinta turvallisuuden puolesta, ei valinta rakkautta vastaan.
Eräs tytär sanoi sen näin: ”En halunnut lakata näkemästä heitä. Halusin vain lakata tuntemasta niin, kun olin heidän luonaan. Enkä löytänyt tapaa tehdä toista ilman, että jouduin luopumaan toisesta.”
Lapsenlapsi peilinä
Ironista kyllä, usein lapsenlapsen syntymä ei yhdistä perhettä uudelleen – vaan on hetki, joka tuo lopullisen selkeyden.
Kun aikuisista lapsista tulee itse vanhempia, he katsovat omaa lapsuuttaan uudella tarkkuudella. Käytös, jota he olivat vuosikymmeniä selitelleet pois, alkaa yhtäkkiä tuntua anteeksiantamattomalta. He katsovat omaa pientä lastaan ja ajattelevat:
”En voisi ikinä puhua sinulle niin kuin äitini puhui minulle.”
”En voisi koskaan ohittaa kyyneleitäsi niin kuin isäni ohitti minun.”
Myytti ”ihan hyvästä lapsuudesta, joka oli kai kuitenkin okei” murenee.
Ja suojeluvaisto herää. Jos isovanhempi ei kunnioita rajoja tai alkaa nakertaa vanhempien auktoriteettia lapsen edessä, tilanne muuttuu vakavaksi. Kyse ei ole enää vain sisäisestä lapsesta – vaan oikeasta lapsesta.
Siirtymä velvollisuudesta omaan päätösvaltaan
Elämme valtavaa kulttuurista muutosta.
- Vanhempi sukupolvi:
Perhe on velvollisuuksien järjestelmä. Vanhempia kunnioitetaan. Asioita kestetään, koska ”se on perhettä”. Uhrautuminen on hyve.
- Nykyinen sukupolvi:
Ihmissuhde on valinta. Kunnioituksen pitää olla molemminpuolista. Mielenterveys painaa enemmän kuin perinne. Biologia ei ole tekosyy toksiselle käytökselle.
Tämä ero johtaa repeämään.
Vanhemmat sanovat: ”Kaiken sen jälkeen, mitä olen tehnyt puolestasi, olet minulle velkaa edes käynnin.”
Lapset kuulevat: ”Rakkauteni on jotain, mistä sinun täytyy maksaa tottelevaisuudella.”
Näkymä tyhjältä tuolilta – vanhempien kipu
Vanhempien surua ei saa vähätellä.
Useimmat eivät satuttaneet lapsiaan tahallaan. Monilla oli omia käsittelemättömiä haavoja, ja he kasvattivat lapsensa niin kuin heidät itsensä oli kasvatettu. He antoivat eteenpäin sen, minkä tunsivat. Ja sattuu, kun yhtäkkiä nähdään riittämättömänä tai vahingollisena.
Tämä on sellaista menetystä, jota Pauline Boss kutsuu nimellä ”ambiguous loss” – epäselvä menetys: menetys ilman jäähyväisiä, ilman rituaalia, ilman loppua. Avoin haava.
Näkymä kynnykseltä – lasten syyllisyys
Myöskään lasten vetäytymistä ei saa tulkita väärin.
He eivät lähde kevyesti. He lähtevät syyllisyyden, pelon ja surun kanssa. He murehtivat vanhempiensa vanhenemista, mahdollista katumusta ja sitä, kuka on paikalla, kun apua tarvitaan. He surevat vanhempia, joita heillä ei koskaan ollut, ja läheisyyttä, joka ei koskaan ollut mahdollinen.
Onko sovinto mahdollinen?
Joskus: ei.
Joskus läheisyyden hinta on yksinkertaisesti liian korkea.
Mutta joskus: kyllä.
Sovinto on mahdollinen, kun kysymys muuttuu muotoon ”Kuka on oikeassa?” sijaan: ”Miten voisimme parantua?”
Sitä varten vanhempien täytyy alkaa kuunnella puolustautumisen sijaan:
”Muistan asian eri tavalla, mutta uskon, että se oli sinulle kipeää. Kerro siitä minulle.”
Ja aikuisten lasten tarvitsee asettaa selkeät rajat, joita voi oikeasti noudattaa:
”Haluaisin tulla käymään, mutta jos loukkaat kumppaniani, lähden. Kokeillaan ensi sunnuntaina.”
Lopuksi
Miksi lapset lakkaavat käymästä vanhempiensa luona?
Koska jossain vaiheessa jääminen sattuu enemmän kuin lähteminen.
Koska he yrittävät pelastaa itsensä.
Koska koti ei enää ollut turvapaikka, vaan säätila, jota piti kestää.
Jos sinä olet vanhempi hiljaisessa talossa: hiljaisuuden ei tarvitse olla lopullista – mutta se puhuu kieltä, jota täytyy kuunnella.
Jos sinä olet se aikuinen lapsi, joka pysyy poissa: rauha ei ole petos. Se on uusi alku. Ehkä ensimmäinen koko perheesi historiassa.
Joskus ainoa asia, joka on verta sakeampaa, on se rauha, jota ihminen tarvitsee voidakseen vihdoin elää omaa elämäänsä.